Parisuhteellisuusteoria

Kimmo lähti aamulla Ruotsiin, ja nyt mulla alko soida päässä Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen ja mun tekee mieli kirjoittaa tähän, että minä olin jo silloin onneton! No mutta nyt kyllä ihan vähän olenkin, koska mulla ois tänään ja huomenna vapaapäivät, samalla kun herra työmatkailee länsinaapurissamme juurikin nämä kaksi päivää. Ennen, eli kevyesti vielä puolikin vuotta sitten, olisin hyppinyt riemusta kattoon sillä hetkellä kun Kimmo kertoo työmatkastaan, olisin juhlinut sitä vapautta ja yksinolonriemua, mikä minulle koittaisi. Aamulla Kimmon lähtiessä olisin herännyt samantien nauttimaan yksinolosta, ja siitä tunteesta, että kahteen päivään mun ei tarvitse ajatella koko parisuhteen olemassaoloa sitten tippaakaan. Olisin vapaa, ja saisin kuvitella ihan hetken olevani myös yksin, ja vain ja ainoastaan se, joka asioistaan määrää ja päättää.

Olen tosiaan ihan superitsenäinen. Rakastin yksinasumista yli kaiken, voin ihan hyvin muuttaa yksin paikkakunnalle, josta en tunne ketään. Voin mennä tarvittaessa yksin leffaan, voin hankkia yksin koiran, ja teen oikeastaan kaikki suurimmat ratkaisuni aina yksin, omahan on elämäni. En juurikaan tarvitse ihmisiä ympärilleni pärjätäkseni, ja yksi suurimmista peloistani onkin ollut tulla liian riippuvaiseksi kenestäkään muusta ihmisestä, joten se tietynlainen itsenäisyys on jatkunut elämässäni ihan näihin päiviin saakka.

Kun palasin Oslosta au pairin -hommista keväällä 2007, ja muutin ypöyksin Helsinkiin ilman minkäänlaista sosiaalista verkostoa, mulla piti olla edessä maailman ihanin ja huolettomin sinkkukesä. (ja mä niin vihaan sanaa sinkku..) Olin viimein saamassa etäisyyttä myös rakastamastani Oslosta, ja niistä ihmisistä ketkä sinne jäivät. Halusin aloittaa taas ihan alusta, ihan yksin ja ihan uudessa kaupungissa. Ja tarkoitus oli päästä syksyllä Oulun ammattikorkeaan lukemaan viestintää, jonne tosin hakupisteeni jäivät YHDEN päähän (34/36 oli raja?) siitä, että olisin saanut edes pääsykoekutsua.. Sinä kyseisenä päivänä, kun noissa pääsykokeissa olisin muuten ollut, kutsuinkin rakkaimman ystäväni Annan viikonlopuksi meille, ja lähdimme sitten lauantaina juhlimaan Helsingin yöhön muun Varkaus-porukan kanssa.

we♥it.com

Ja sepä siitä itsenäisestä ja vapaasta kesästä sitten. Tapasin tuona iltana Kimmon, joka alkoi ehkä toisilla treffeillä kutsua minua tyttöystäväkseen, ja joka huomaamattani jäikin loppukesäksi aika vahvasti luokseni hengaamaan. Ja kun muutin elokuussa 2007 pieneen yksiöön Espooseen, muutti Kimmo siitä muutaman kuukauden päästä ihan virallisesti luokseni asumaan. Eli tuosta huolettomasta kesäromanssista tulikin vähän niin kuin vahingossa vakava parisuhde, jossa nyt neljän vuoden jälkeen tiedetään jo yhteisten lasten nimet ja keitä meidän häihimme kutsutaan, kun minusta joskus viimein tulee Rouva K.

Ainoa asia, mikä tuon ehkä vähän yllättäenkin kuvoihin tulleen parisuhteen myötä ei jäänyt, oli se ehdoton itsenäisyyden tarpeeni. Olen ollut aika varma näihin päiviin saakka, että jos tulen riippuvaiseksi millään tavalla Kimmosta, ei niin kutsutusti hyvä heilu. Teen edelleen paljon asioita ihan kun en parisuhteessa olisikaan, haaveilen reissuista kavereiden kanssa, vietän viikonloppuja ystävien kanssa ulkona kotona piipahtamattakaan, jaan mielessäni uusia tavaroitamme hankkiessamme kategorioihin sen mukaan kumpi ne sitten joskus saa kun erotaan. Isommatkin hankinnat ovatkin olleet alusta asti meidän omiamme, uusi auto ja uusi TV, ne ovat Kimmon, Elvi on taas alusta asti ollut ihan vain minun koirani. Myös sohva on Kimmon, Kimmo saisi myös sänkymme. Minun on taas ihan ehdottomasti kirjahylly ja ruokapöytä, tosin tuolit kuuluvat Kimmolle.. Makuuhuoneen lipasto, minun!, blenderi, minun!, mikroaaltouuni, no se voi olla Kimmon. Ja sitten samalla ihmettelen miten tämä parisuhde voi olla näin helvetin vaikeaa! Miksei Kimmo tee asioita niin kun minä haluan? Miksei se ymmärrä, että jos ruoan kanssa on pastaa, sitä kuuluu olla vähemmän lautasella kuin kastiketta? Miksei se myöskään tajua, että kaapinovet on laitettava kiinni kun kaapilla on käynyt? Miksi ihmeessä se olettaa, että minä viettäisin lomani sen kanssa, ihan kun sen nyt pitäisi olla joku täysi automaatio, ollaanhan me parisuhteessa!? Kimmo myös viikkaa paidat väärin, laittaa eripariset lakanat sänkyyn jos se saa itse valita, ostaa vääränlaista lakritsijäätelöä, eikö se nyt tajua, että vain Valion lakritsijäätelö on lakritsijäätelöä, muu on täyttä roskaa?! Ja nämä nyt ovat ihan pieniä asioita, eihän se edes tajua muistaa mua kukilla sillon tällön, saati millään kivoilla yllärijutuilla keskellä tavallisia arkipäiviä! Kamalaa, miten tuo ihminen voi tehdä tästä suhteesta näin vaikean?!

Näin valehtelematta näin viime syksynä Annaa ja Meriä ennemmän kuin Kimmoa. Vietin kaikki vapaat viikonloppuni tyttöjen kanssa, kävin leffatreffeillä tyttöjen kanssa, ihan vain olin tyttöjen kanssa. Ja nyt kun nuo kaksi ovat jossain hemmetin Australiassa, ei minulle yhtäkkiä jäänytkään kuin Kimmo ja kotona oleminen. Ja voi, miten oisinkaan antanut kaikkeni, jos Kimmolla olisi viime keväänä ollut tällaisia muutaman päivän työmatkoja, jolloin voisin vain olla, ja nauttia taas siitä, ettei tarvitse ajatella muita kuin itseään! Eihän Kimmon kanssa nyt voi tehdä mitään, se on niin poikaystävä ja sitä näkee muutenkin joka hemmetin päivä kotona!

Ja sitten tuossa keväällä, joidenkin tyhmien ajatusteni jälkeen tajusin yhden pienen asian. Meillä ei ole nimittäin koskaan mennyt Kimmon kanssa huonosti, ei ehkä kertaakaan tämän neljän vuoden aikana. Mutta minulla on mennyt säännöllisin väliajoin huonosti itseni kanssa. Ja se jos mikä heijastuu myös parisuhteeseen. Se on saanut minut kuvittelemaan, että Kimmon kanssa ei olekaan hyvä olla, tai se on saanut minut luulemaan, ettei parisuhde ylipäätään välttämättä kannatakaan tässä vaiheessa elämää, ei ole se mun juttuni. Ja ihan tuossa vähän aikaa sitten olen oikeasti tajunnut, että tämä kaikki johtuu siitä mun helvetinmoisesta tarpeesta olla itsenäinen. Olla riippumaton kenestäkään. Kun pidän itseni tarpeeksi kaukana parisuhteestani, voin olla edelleen itsenäinen ja päättää omista asioistani. Kun en antaudu ihan täysillä mukaan suhteeseen, voin olla siis molempia, vapaa ja varattu. Yksin ja yhdessä. Ja silti ah, niin itsenäinen ja yksin pärjäävä, eihän minulla olisi huolenpäivääkään vaikka K:n ja minun tiet eroaisivatkin!

Mutta ei se ehkä ihan menekään niin. Jos kaikkien pitää tavallaan luopua jostain parisuhteen eteen, minun täytyisi opetella luopumaan tästä suuresta itsenäisyydentarpeestani. Ei kokonaan, koska en edelleenkään halua sen johtavan riippuvaisuuteen, mutta sen verran silti, etten elä koko aikaa niin, että "sit kun me erotaan.." Ei parisuhde toimi niin. Ei yhdessäolo voi olla sataprosenttista, jos toinen miettii koko ajan varasuunnitelmaa, jos tämä ei toimikaan. Joten, nyt kun Kimmo on huimat kaksi päivää poissa, onkin ehkä ihan ok, etten etukäteen olisi halunnut hänen menevän. Sanoin Kimmolle eilen ehkä seitsemän(sataa) kertaa, että älä menekään, ollaan vain kahdestaan nämä kaksi päivää. Mutta nyt kun toinen on mennyt, voinkin ehkä nousta sieltä ikävästä, nauttia siitä hieman, koska nythän minulla on huomiselle jotain arvokasta odotettavaa, nimittäin armaani paluu tuosta kaukaisesta Tukholmasta. Voin olla hetken yksin, nauttia siitä, mutta tietäen, että tässä yksinolossa parasta kuitenkin on huomisilta, ja se kun Kimmon lentokone laskeutuu taas tutusti ja turvallisesti Helsinki-Vantaalle, jolloin Kimmo on siis ihan kohta kotona. Meidän kotonamme, siinä yhteisessä ja jakamattomassa. ♥