Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Parisuhteellisuusteoria

torstai 25. elokuuta 2011

Parisuhteellisuusteoria

Kimmo lähti aamulla Ruotsiin, ja nyt mulla alko soida päässä Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen ja mun tekee mieli kirjoittaa tähän, että minä olin jo silloin onneton! No mutta nyt kyllä ihan vähän olenkin, koska mulla ois tänään ja huomenna vapaapäivät, samalla kun herra työmatkailee länsinaapurissamme juurikin nämä kaksi päivää. Ennen, eli kevyesti vielä puolikin vuotta sitten, olisin hyppinyt riemusta kattoon sillä hetkellä kun Kimmo kertoo työmatkastaan, olisin juhlinut sitä vapautta ja yksinolonriemua, mikä minulle koittaisi. Aamulla Kimmon lähtiessä olisin herännyt samantien nauttimaan yksinolosta, ja siitä tunteesta, että kahteen päivään mun ei tarvitse ajatella koko parisuhteen olemassaoloa sitten tippaakaan. Olisin vapaa, ja saisin kuvitella ihan hetken olevani myös yksin, ja vain ja ainoastaan se, joka asioistaan määrää ja päättää.

Olen tosiaan ihan superitsenäinen. Rakastin yksinasumista yli kaiken, voin ihan hyvin muuttaa yksin paikkakunnalle, josta en tunne ketään. Voin mennä tarvittaessa yksin leffaan, voin hankkia yksin koiran, ja teen oikeastaan kaikki suurimmat ratkaisuni aina yksin, omahan on elämäni. En juurikaan tarvitse ihmisiä ympärilleni pärjätäkseni, ja yksi suurimmista peloistani onkin ollut tulla liian riippuvaiseksi kenestäkään muusta ihmisestä, joten se tietynlainen itsenäisyys on jatkunut elämässäni ihan näihin päiviin saakka.

Kun palasin Oslosta au pairin -hommista keväällä 2007, ja muutin ypöyksin Helsinkiin ilman minkäänlaista sosiaalista verkostoa, mulla piti olla edessä maailman ihanin ja huolettomin sinkkukesä. (ja mä niin vihaan sanaa sinkku..) Olin viimein saamassa etäisyyttä myös rakastamastani Oslosta, ja niistä ihmisistä ketkä sinne jäivät. Halusin aloittaa taas ihan alusta, ihan yksin ja ihan uudessa kaupungissa. Ja tarkoitus oli päästä syksyllä Oulun ammattikorkeaan lukemaan viestintää, jonne tosin hakupisteeni jäivät YHDEN päähän (34/36 oli raja?) siitä, että olisin saanut edes pääsykoekutsua.. Sinä kyseisenä päivänä, kun noissa pääsykokeissa olisin muuten ollut, kutsuinkin rakkaimman ystäväni Annan viikonlopuksi meille, ja lähdimme sitten lauantaina juhlimaan Helsingin yöhön muun Varkaus-porukan kanssa.


we♥it.com

Ja sepä siitä itsenäisestä ja vapaasta kesästä sitten. Tapasin tuona iltana Kimmon, joka alkoi ehkä toisilla treffeillä kutsua minua tyttöystäväkseen, ja joka huomaamattani jäikin loppukesäksi aika vahvasti luokseni hengaamaan. Ja kun muutin elokuussa 2007 pieneen yksiöön Espooseen, muutti Kimmo siitä muutaman kuukauden päästä ihan virallisesti luokseni asumaan. Eli tuosta huolettomasta kesäromanssista tulikin vähän niin kuin vahingossa vakava parisuhde, jossa nyt neljän vuoden jälkeen tiedetään jo yhteisten lasten nimet ja keitä meidän häihimme kutsutaan, kun minusta joskus viimein tulee Rouva K.

Ainoa asia, mikä tuon ehkä vähän yllättäenkin kuvoihin tulleen parisuhteen myötä ei jäänyt, oli se ehdoton itsenäisyyden tarpeeni. Olen ollut aika varma näihin päiviin saakka, että jos tulen riippuvaiseksi millään tavalla Kimmosta, ei niin kutsutusti hyvä heilu. Teen edelleen paljon asioita ihan kun en parisuhteessa olisikaan, haaveilen reissuista kavereiden kanssa, vietän viikonloppuja ystävien kanssa ulkona kotona piipahtamattakaan, jaan mielessäni uusia tavaroitamme hankkiessamme kategorioihin sen mukaan kumpi ne sitten joskus saa kun erotaan. Isommatkin hankinnat ovatkin olleet alusta asti meidän omiamme, uusi auto ja uusi TV, ne ovat Kimmon, Elvi on taas alusta asti ollut ihan vain minun koirani. Myös sohva on Kimmon, Kimmo saisi myös sänkymme. Minun on taas ihan ehdottomasti kirjahylly ja ruokapöytä, tosin tuolit kuuluvat Kimmolle.. Makuuhuoneen lipasto, minun!, blenderi, minun!, mikroaaltouuni, no se voi olla Kimmon. Ja sitten samalla ihmettelen miten tämä parisuhde voi olla näin helvetin vaikeaa! Miksei Kimmo tee asioita niin kun minä haluan? Miksei se ymmärrä, että jos ruoan kanssa on pastaa, sitä kuuluu olla vähemmän lautasella kuin kastiketta? Miksei se myöskään tajua, että kaapinovet on laitettava kiinni kun kaapilla on käynyt? Miksi ihmeessä se olettaa, että minä viettäisin lomani sen kanssa, ihan kun sen nyt pitäisi olla joku täysi automaatio, ollaanhan me parisuhteessa!? Kimmo myös viikkaa paidat väärin, laittaa eripariset lakanat sänkyyn jos se saa itse valita, ostaa vääränlaista lakritsijäätelöä, eikö se nyt tajua, että vain Valion lakritsijäätelö on lakritsijäätelöä, muu on täyttä roskaa?! Ja nämä nyt ovat ihan pieniä asioita, eihän se edes tajua muistaa mua kukilla sillon tällön, saati millään kivoilla yllärijutuilla keskellä tavallisia arkipäiviä! Kamalaa, miten tuo ihminen voi tehdä tästä suhteesta näin vaikean?!

Näin valehtelematta näin viime syksynä Annaa ja Meriä ennemmän kuin Kimmoa. Vietin kaikki vapaat viikonloppuni tyttöjen kanssa, kävin leffatreffeillä tyttöjen kanssa, ihan vain olin tyttöjen kanssa. Ja nyt kun nuo kaksi ovat jossain hemmetin Australiassa, ei minulle yhtäkkiä jäänytkään kuin Kimmo ja kotona oleminen. Ja voi, miten oisinkaan antanut kaikkeni, jos Kimmolla olisi viime keväänä ollut tällaisia muutaman päivän työmatkoja, jolloin voisin vain olla, ja nauttia taas siitä, ettei tarvitse ajatella muita kuin itseään! Eihän Kimmon kanssa nyt voi tehdä mitään, se on niin poikaystävä ja sitä näkee muutenkin joka hemmetin päivä kotona!

Ja sitten tuossa keväällä, joidenkin tyhmien ajatusteni jälkeen tajusin yhden pienen asian. Meillä ei ole nimittäin koskaan mennyt Kimmon kanssa huonosti, ei ehkä kertaakaan tämän neljän vuoden aikana. Mutta minulla on mennyt säännöllisin väliajoin huonosti itseni kanssa. Ja se jos mikä heijastuu myös parisuhteeseen. Se on saanut minut kuvittelemaan, että Kimmon kanssa ei olekaan hyvä olla, tai se on saanut minut luulemaan, ettei parisuhde ylipäätään välttämättä kannatakaan tässä vaiheessa elämää, ei ole se mun juttuni. Ja ihan tuossa vähän aikaa sitten olen oikeasti tajunnut, että tämä kaikki johtuu siitä mun helvetinmoisesta tarpeesta olla itsenäinen. Olla riippumaton kenestäkään. Kun pidän itseni tarpeeksi kaukana parisuhteestani, voin olla edelleen itsenäinen ja päättää omista asioistani. Kun en antaudu ihan täysillä mukaan suhteeseen, voin olla siis molempia, vapaa ja varattu. Yksin ja yhdessä. Ja silti ah, niin itsenäinen ja yksin pärjäävä, eihän minulla olisi huolenpäivääkään vaikka K:n ja minun tiet eroaisivatkin!

Mutta ei se ehkä ihan menekään niin. Jos kaikkien pitää tavallaan luopua jostain parisuhteen eteen, minun täytyisi opetella luopumaan tästä suuresta itsenäisyydentarpeestani. Ei kokonaan, koska en edelleenkään halua sen johtavan riippuvaisuuteen, mutta sen verran silti, etten elä koko aikaa niin, että "sit kun me erotaan.." Ei parisuhde toimi niin. Ei yhdessäolo voi olla sataprosenttista, jos toinen miettii koko ajan varasuunnitelmaa, jos tämä ei toimikaan. Joten, nyt kun Kimmo on huimat kaksi päivää poissa, onkin ehkä ihan ok, etten etukäteen olisi halunnut hänen menevän. Sanoin Kimmolle eilen ehkä seitsemän(sataa) kertaa, että älä menekään, ollaan vain kahdestaan nämä kaksi päivää. Mutta nyt kun toinen on mennyt, voinkin ehkä nousta sieltä ikävästä, nauttia siitä hieman, koska nythän minulla on huomiselle jotain arvokasta odotettavaa, nimittäin armaani paluu tuosta kaukaisesta Tukholmasta. Voin olla hetken yksin, nauttia siitä, mutta tietäen, että tässä yksinolossa parasta kuitenkin on huomisilta, ja se kun Kimmon lentokone laskeutuu taas tutusti ja turvallisesti Helsinki-Vantaalle, jolloin Kimmo on siis ihan kohta kotona. Meidän kotonamme, siinä yhteisessä ja jakamattomassa. ♥

Tunnisteet:

62 kommenttia:

25. elokuuta 2011 klo 13.06 , Anonymous iina kirjoitti...

ihana kun palasit bloggaamaan oli tullu jo ikävä puolen vuoden aikana :) ja just nää on parasta sun blogissa nää helmet jotka saa automaattisesti päivän paremmaks! ehkä oon vaan liian empaattinen ku tulee aina paremmalle mielelle ku huomaa ku joillain menee hyvin.

 
25. elokuuta 2011 klo 13.15 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Äh, mä en osaa sanoa nyt mitään muuta, kuin että ihana kirjoitus.

<3

 
25. elokuuta 2011 klo 13.15 , Blogger Mimmi kirjoitti...

SIIS LAURA! Voi elämän kevät nyt tuli niin hyvä postaus, että oksat pois! KIIIIITOS tästä.

 
25. elokuuta 2011 klo 13.22 , Blogger Roosa kirjoitti...

ihana, ihana, ihana, sanoinko jo, että ihana? :') juuri tällaisten takia oon iloinen, että kirjottelet taas :)

 
25. elokuuta 2011 klo 13.26 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

arvaa mitä. en ole sun blogis säännöllinen lukija, mutta onneksi linkkauduin nyt tänne, nimittäin tää kirjoitus osui ja kolahti. itsekin aloin seurustelemaan viikko sen jälkeen kun olin ystävilleni vannonut, että nyt hei its time of my life ja sinkkuna pysytellään nauttien elämästä!
puit sanoiksi sen, mitä olen pyöritellyt mielessäni omasta parisuhteestani:
"Meillä ei ole nimittäin koskaan mennyt Kimmon kanssa huonosti, ei ehkä kertaakaan tämän neljän vuoden aikana. Mutta minulla on mennyt säännöllisin väliajoin huonosti itseni kanssa. Ja se jos mikä heijastuu myös parisuhteeseen. Se on saanut minut kuvittelemaan, että Kimmon kanssa ei olekaan hyvä olla, tai se on saanut minut luulemaan, ettei parisuhde ylipäätään välttämättä kannatakaan tässä vaiheessa elämää, ei ole se mun juttuni."
toi oli oikeesti niin hyvin sanottu, että menee huonosti itsensä kanssa ja se sitten heijastuu parisuhteisiin. mulla on ihana mies ja silti mä olen monesti miettinyt, että kannattaako seurustella. vaikka takana on jo kolme ihanaa vuotta. vaikka tiedän, että jonain päivänä mä menen sen kanssa naimisiin ja elän sen kanssa koko loppuelämäni. silti nää ajatukset tulee ja menee ja just toi itsenäisyys on mullekin tärkeää, haluan mennä ja matkustella ja kaikkea - mutta hei, kyllähän parisuhteessakin voi tehdä kaikenlaista, ei tarvitse roikkua siinä toisessa 24/7. onneksi. mutta sitten taas kun tuntuu, että tarvii sitä toisen kainaloa, niin silloin on ihanaa tietää että se toinen tosiaan on siinä. ja mä tiedän että olisin niin onneton ilman sitä, vaikka välillä luulenkin kaikenlaista.

 
25. elokuuta 2011 klo 13.29 , Anonymous Lilian kirjoitti...

toistelen edellisten kommentteja, ihana postaus :) itsekin olen onnellinen siitä, että kumpikaan meistä ei ole unohtanut ystävien kanssa olemista ja matkustamista, ja nautin just parhaillaan vapaapäivästä yksin kotona tehden mitä huvittaa (pesen pyykkiä ja imuroin....) mutta aivan ihanaa on se, että tulevana viikonloppuna ollaan ihan vain kahdestaan ja pussaillaan toisemme rikki ;)
ja kun kesällä oltiin yli 2 viikkoa näkemättä toisiamme, parasta oli jälleennäkeminen ja siitäseurannut onni, että ilman toista on vaikea olla kuitenkaan kovin pitkään :)

 
25. elokuuta 2011 klo 14.01 , Blogger llaura kirjoitti...

iina: ei kai sitä liian empaattinen koskaan voi olla :) ♥

anonyymi: kiitos!

Mimmi: eipä kestä :D

Roosa: voi kiitos, ihana!

anonyymi: ja ihana on myös aina tietää, ettei ole yksin tällaisten ajatusten kanssa, että on sun tapasia muitakinkin ihmisiä jotka ajattelee samalla tavalla :) ei se kaikille oo kai niin helppoa olla siinä suhteessa, ja joskus yksin oikeasti ois vaan niin paljon helpompaa, mutta silti, se on ihana tajuta, että ehkä se elämä ei oiskaan yksin välttämättä yhtään sen parempaa kuin sillon kun on se kainalo, mihin käpertyä!

Lilian: erossa olossa on ehdottomasti parasta se kun toisen taas näkee. ♥ ihana kun välillä ehtii tulla ikävä!

 
25. elokuuta 2011 klo 14.30 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

en yleensä jaksa lukea näin pitkiä postauksia, mutta tässä TÄSSÄ oli ideaa ! Ihan huikeen hyvin puit ajatukset sanoiksi ja sait mutkin miettimään.

Ihanaa syksyä sulle ja Kimmolle! 8)

 
25. elokuuta 2011 klo 14.44 , Blogger Suvi kirjoitti...

Tuo "jos me joskus erotaan" on ihan kun mun suusta sanottu. Tajusin itsekkin tuossa yksi päivä, etten voi ajatella tuolla tavalla, se on ihan epäreilua toista kohtaan. Olen kuitenkin suhteessa, jossa kaikki on hyvin, niin ei pitäisi ollenkaan ajatella, että kenelle erossa mikäkin tavara kuuluu. :)

Ja se on muuten tosiaan ihan parasta viettää välillä omaa aikaa, mutta on se ihanaa, kun oma rakas tulee vaikka viikonloppureissulta kotiin <3

 
25. elokuuta 2011 klo 15.03 , Blogger liisa kirjoitti...

ihana ihana kirjoitus! mulla on tulossa vähän jännä tilanne myös, muutan talveksi pois ja rakas jää tänne. uusi tilanne mihin pitää sopeutua, ja tulee kyllä niin outoa kun nyt nukutaan yhdessä kaikki yöt.. ehkä sen jälkeen sitten tuntuu taas vielä paremmalta se arki. oon kuitenkin ihan varma että kulta odottaa mua täällä.

http://liisamarian.blogspot.com/

 
25. elokuuta 2011 klo 15.47 , Blogger Sweety Pie kirjoitti...

Tää postaus oli aika mahtava! Ja vaikka en ihan sataprosenttisesti siihen samaistukkaan, niin tuttuja piirteitä näkyy ja varmasti monella muullakin. Oli tosi piristävää lukee tätä! :)

 
25. elokuuta 2011 klo 15.57 , Blogger hennu kirjoitti...

hei, ihana <3! tähän sitä muruseni on tultu, että odotetaan ikävissämme miehiämme työmatkalta kotiin ;) täällä nimittäin on yksi kohtalontoverisi :D juho tulee jo tänään neljän päivän matkalta, niinkin kaukaa kuin haminasta. toi oli ihanaa, että ootte jo miettiny teidän häävieraslistan 3) me uskallettiin tehdä se ekaa kertaa vasta pari viikkoa sitten :D vaikka se hääpäivä on kyllä melkeinpä jo päätettykin ;)...

 
25. elokuuta 2011 klo 16.02 , Blogger Noora kirjoitti...

Kyllä son näin että sitä spagettia pitää olla enemmän ku kastiketta, go Kimmo!

 
25. elokuuta 2011 klo 16.23 , Blogger Rosa kirjoitti...

Onneksi joku muukin pohtii näitä samoja kysymyksiä. Itsekin kaipaan paljon vapautta parisuhteessa ja välillä tuuletan, kun poikaystäväni lähtee viikonlopuksi kotiseudulleen Jyväskylään "Vihdoin aikaa vain minulle". Vaikka se tuntuu itsekkäältä, on kuitenkin ihanaa kun sunnuntaina taas näen hänet :)

 
25. elokuuta 2011 klo 16.51 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

heippa Laura =)
olen sut uudestaan löytänyt lukija!

tää postaus kolahti itseeni aika lailla.
ollaan oltu 7 vuotta yhdessä ja tiiän että joskus mennään naimisiin ja niitä pikku palleroita haluaisin niin paljon...aika näyttää =)

juurikin tuo lause :"Meillä ei ole nimittäin koskaan mennyt Kimmon kanssa huonosti, ei ehkä kertaakaan tämän neljän vuoden aikana. Mutta minulla on mennyt säännöllisin väliajoin huonosti itseni kanssa.

sä avasit mun silmät.
kiitos <3

nasu86

 
25. elokuuta 2011 klo 17.44 , Anonymous ava kirjoitti...

Voi ei, tämä kirjoitus sai minut itkemään. Miksi? Ehkä siksi, että sanasi osuivat jotenkin niin lähelle, ja kaiken lisäksi kirjoitat kauniisti. Kun asuin poikaystäväni kanssa, kaipasin usein omaa rauhaa ja toisen jatkuva läsnäolo ärsytti. Nyt kun tilanne on muuttunut, antaisin mitä vain, jos olosuhteet sallisivat meidän taas asua yhdessä. Taisin itsekin vain pelätä. Liian usein sitä etsii syitä parisuhteesta tai sen toisesta osapuolesta, vaikka välillä pitäisi miettiä, miksi ei ole hyvä olla oman itsensä kanssa.

 
25. elokuuta 2011 klo 17.46 , Anonymous Puputupuna kirjoitti...

Ihana postaus. Kirjoitat niin rohkeesti tämmösistä asioista ja tuohon tarinaan on jotenkin helppo samaistua. 26 vuotta yksin eloa takana ja sitten kuvioihin pamahti mies niin voi että voi olla välillä vaikeeta oleminen, ja nimenomaan itsensä kanssa ja välillä varmaan sillä toisella minun kanssa :D

Mut ihan hurjan jännää miten koko ajan oppii uutta itsestään ja oppii näkemään asioita uusin silmin. :)

 
25. elokuuta 2011 klo 17.52 , Blogger diamond girl kirjoitti...

Aivan mahtava postaus! kiitos tästä :)

http://diamondgirl-janika.blogspot.com/

 
25. elokuuta 2011 klo 18.02 , Anonymous Elpu kirjoitti...

aww miten ihana kirjotus! Mä en tajua, miten sä saat puettua ajatukses noin hyvin sanoiksi. Ja muutenkin miten hyvin sä tunnet ittes! Mulle tuottaa aina kauheesti vaikeuksia "tulkata" omia tuntemuksia.. Mut pikkuhiljaa sitä oppii tajuamaan itteensä paremmin. :D

Sä oot ihana <3

 
25. elokuuta 2011 klo 18.17 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Aivan ihana postaus! Ja tuo ajattelumalli "kun me erotaan".... niin tuttua, kunnes sitten viiden vuoden seurustelun jälkeen erottiin. Pari kuukautta ilman toista sai tajuamaan, että se oikee, jota oon seurusteluaikanakin koko ajan etsiny on ollu siinä ihan vieressä. Ja niin palattiin yhteen ja ajatusmalli on nykyään "kun mennään naimisiin ja saadaan lapsia"

 
25. elokuuta 2011 klo 18.54 , Blogger llaura kirjoitti...

anonyymi: kantsii näitä pitkiäkin siis joskus jaksaa lukea ;) ja kiitos, sitä samaa sullekin!

Suvi: epäreilua se tosiaan on joo! eikä sitä kaikessa muussakaan mieti aina tulevaa, viimesenä kai sitä suhteessa pitäis miettiä jos kaikki on hyvin :) ainakaan siis negatiivisessa mielessä!

liisa: nimenomaan :) kyllä se odottaa, ja suhde kestää erossa olotkin, jos on muutenkin jo vahvalla pohjalla! ♥

Sweety Pie: kiva kuulla :)

hennu: no sanos muuta rakas! :D oi voi. ja hei, mua ei ole vielä edes kosittu, että me ehkä vähän taas mietitään epäolennaisia asioita noiden vieraslistojen kanssa ;) mut sitä nää kavereiden häät teettää, kamala hääkuume!!

Noora: no mikäs siinä jos tykkää enemmän mauttomista hiilaripommeista kun siitä OIKEASTA ruoasta kyljessä, niih :D !!

Rosa: no mutta oma aika parantaa suhdettakin, joten ei se sillon pelkästään itsekästä voi olla :) ei mulla pää ainakaan kestäis, jos oltais 24/7 yhdessä, erossa olot saa vaan arvostamaan toista paremmin ♥

nasu86: ihana kuulla! ♥

ava: voi että! kuulostaa niin tutulta, mutta toivottavasti teilläkin yhteiselo onnistuu taas joskus! ♥

Puputupuna: niinhän se on, elämänsä toisen kanssa jakaminen ei aina meekään ihan yhtä helposti kun leffoissa :D mutta hyvä niin :)

diamond girl: kiva kuulla että tykkäsit :)

Elpu: pikkuhiljaa nääkin ajatukset on ehkä löytyneet, sitä paitsi mun on aina ollu helpompi ymmärtää itseäni kirjottamalla kun puhumalla.. :D tai siis näin saa ne ajatukset jotenkin jäsenneltyä paremmin :)

anonyymi: loistava kuulla, että teillä on nyt kaikki hyvin. ja se parempi ajatusmalli tulevaisuuden kannalta. ♥

 
25. elokuuta 2011 klo 19.02 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

voih, niin tuttua..mäkin olen jakanut kaikki meidän tavarat mielessäni ja jopa keskustellut poikaystäväni kanssa siitä, mitä se saa :D ei niin kovin terve pohja parisuhteelle.. saanko kysyä, miten sä olet itse päässyt tuosta noin hyvin eroon? minkälaisia asioita Kimmon kanssa ylipäätään puuhaatte yhdessä, miten esim olisitte viettäneet ne kaksi vapaata jos K olisi ollut Suomessa? joskus kun tuntuu, ettei mulla ja poikaystävälläni edes ole niin kauheasti yhteistä kun ollaan molemmat niin itsenäisiä sieluja..

 
25. elokuuta 2011 klo 19.04 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Tää teksti on kuin mun näppäimistöltä, vaikka oon seurustellut vuoden vähemmän kuin sä. Ihan samoja asioita oon pyöritellyt (ja varmaan pyörittelen edelleen). Viihdyn hyvin yksin ja oon tosi itsenäinen persoona, ja parisuhteessa oon joutunut miettimään tosi paljon itsenäisyyden ja yhdessäolon rajaa. Tai no, eihän niiden välttämättä tarvitse olla mitenkään erillisiä, vaan mun mielestä hyvässä suhteessa molemmat on itsenäisiä, mutta silti yhteistä aikaa ja yhteisiä juttujakin on. Jotenkin tuntuu, että ympärillä on tosi paljon ääriesimerkkejä parisuhteista: toiset tekee kaiken yhdessä, kun taas toiset näkee toisiaan ehkä kerran viikossa. Näiden kahden välillä pitäisi sitten tasapainotella.

Mäkin joskus ajattelin, että olisin tosi onnellinen itsenäisenä sinkkuna. Sitten kuitenkin tajusin, ettei parisuhde todellakaan tarkoita itsenäisyyden totaalista menetystä, ja rakastan poikaystävääni kuitenkin niin paljon enemmän kuin sitä, että saisin tehdä mitä haluan milloin haluan. Mulla ehkä itsenäisyydestä kiinnipitämiseen liittyy sekin, että pelkään tosi paljon hylkäämistä ja eroa, varsinkin kun toisesta on tullut niin rakas. Elämää ei kuitenkaan elää niin, että valmistautuu koko ajan pahimpaan. Lisäksi, ehkä aidosti itsenäinen ja ehjä ihminen löytäisi sen itsenäisyytensä eron jälkeenkin.

 
25. elokuuta 2011 klo 19.52 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

ihana kirjoitus. aivan kuin minä kuusi vuotta sitten kokiessani vastaavan ahaa-elämyksen. nyt olen sitten se rouva (ja vain välillä...hyvin harvoin...jaan asioita "etukäteen" ;)).

t. ex-varkautelainen

 
25. elokuuta 2011 klo 20.10 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

ihana ihana ihana. kiitos.

 
25. elokuuta 2011 klo 20.32 , Blogger More To Love!-Mimmi kirjoitti...

Aivan mahtava teksti! :)

 
25. elokuuta 2011 klo 20.33 , Blogger Jenni kirjoitti...

Laura, aivan ihana teksti : ) samantapaset ajatukset pyörii myös mun päässä !

 
25. elokuuta 2011 klo 20.50 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

oi, tää niin kolahti. pyörittelin noita ajatuksia pitkään mielessäni vuosi sitten ja lopulta päädyttiin eroamaan. oliko oikea ratkaisu? en tiedä, mutta tehty mikä tehty.

 
25. elokuuta 2011 klo 20.59 , Blogger Tinja kirjoitti...

tätä lukiessa huomasin kuinka iso ikävä sun kirjoituksia mulla on ollutkaan. <3

 
25. elokuuta 2011 klo 21.14 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Välillä tuntuu kun sun ajatukset olis suoraan mun päästä..pelottavaa suorastaan :P Tälläsia syvällisiä ajatuksia lukis useamminkin! :)

 
25. elokuuta 2011 klo 21.19 , Blogger Miims kirjoitti...

ihan kuin oisit kirjoittanut mun ajatukset tuohon tekstiin ! :D

 
25. elokuuta 2011 klo 21.36 , Blogger llaura kirjoitti...

anonyymi: emmä tiedä oonko mä päässy tästä eroon, en ainakaan vielä. ehkä mä vasta työstän tätä tai jotain, mutta sen tajuaminen kai se ensimmäinen askel on. (kuulostan ihan joltain aa-kerholaiselta...) ei meilläkään mitään sen suurempia yhteisiä harrastuksia oo, mutta oltas luultavasti käyty piiitkällä lenkillä Elvin kanssa, katottu leffaa, tehty jotain hyvää ruokaa ja sellasta ihan perusolemista vaan :)

anonyymi: voi, mä uskon aika vahvasti kans että se itsenäisyyden ylläpito on aika pitkälti mulla(kin) sellasta itsensä suojelemista, että eipä jäis ihan tyhjän päälle jos jäisikin yksin. vaikka kai sitä pitäis voida vaan luottaa että pärjää kyllä, kävi miten tahansa, ilman että sitä tarvitsee tavallaan etukäteen turvata.. :)

ex-varkautelainen anonyymi: ok.. :D

anonyymi: :)

Mimmi: voi kiitos! :)

Jenni: ihana tietää ettei oo näiden ajatustensa kanssa ihan yksin :)

anonyymi: ehkä oikea ratkaisu on ylipäätään se, että teit jonkinlaisen ratkaisun, etkä jäänyt tilanteeseen joka on varmasti jollain tavalla ollut sit epätyydyttävä, päädyittehän kuitenkin eroon.. :)

Tinja: voi muru :D oli kyllä aika lähellä ettei tääkin päätynyt vaan sun + ihan muutaman muun luettavaks ;)

anonyymi: hyvä vaan jos on muitakin samoin ajattelevia ;) ehkä näitä joskus tulee lisääkin kun siltä tuntuu :)

Miims: ehkä nää ei ookaan niin harvinaisia fiiliksiä, kun joskus itse ajattelis niiden olevan :) ?!

 
25. elokuuta 2011 klo 22.10 , Anonymous jenski kirjoitti...

Voi kuinka KAUNIS kirjoitus!<3 Minustakin välillä tuntuu, että haluan olla yksin, en jaksa enää olla samassa seurassa ja plaaplaaplaa, mutta sitten kun huomaa ettei toista näekkään, niin.. mitäs sitten? Tulee ikävä.. Minua on satutettu jo liian monta kertaa, niin haluaa olla itsenäinen ja vapaa, ettei kukaan voisi satuttaa minua, niin kuin monet muut ovat tehneet, mutta sitten loppujen lopuksi tajuaa, kun hän on poissa, että hän on oikeastaan aika tärkeä ja ei se mene niin, etten välittäisi hänestä tai haluaisi olla hänen kanssaan! Se on jännä juttu se...

 
25. elokuuta 2011 klo 22.22 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Ihana postaus, oon ite varmaan just nyt siinä kriisissä joka heijastuu myös parisuhteeseen ja oon miettiny paljon näitä asioita. Ihanaa lukea että en oo ainoa joka painii samojen juttujen parissa :)

 
25. elokuuta 2011 klo 22.35 , Anonymous Juni kirjoitti...

Ihan älyttömän huojentavaa huomata miten monet muutki miettii tällasia juttuja! Muutettii kesän alussa poikaystävän kanssa yhteen asumaan ja vaikka tää onki ihanaa ja todellakin halusin tätä ni välillä on kyl itellä aikamoista opettelemista ja just samanlaiset ajatukset on pyöriny mielessä.

 
25. elokuuta 2011 klo 23.43 , Blogger Reetta kirjoitti...

Upeasti kirjoitettu! Ei voi muuta sanoa. Pakko oli kuitenkin jotain sanoa kun halusin kertoa kuinka hyvä olet kirjoittamaan :)

 
26. elokuuta 2011 klo 0.26 , Blogger Anni kirjoitti...

Voi, mä tulin niin iloiseks kun löysin tän sun uuden blogis. No more invisible oli ehdottomasti mun lempiblogejani. Ihanaa, kun oot takaisin ja mitä oon lueskellut tätä uutta, niin hyvältä vaikuttaa =)

 
26. elokuuta 2011 klo 11.16 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Melkolailla samanlaisia ajatuksia on pyörinyt täälläkin päässä välillä. Olen salaa mielessä miettinyt, että JOS (en sentään KUN) me joskus erotaan, niin minulle jää vain muumimukit ja marimekon lakanat, kun kaikki muu taitaa olla poikaystävän. Olen myös pohtinut, kummalle koiramme menisi (minulla on enemmän aikaa sen hoitoon, poikaystävällä taas enemmän rahaa esim. eläinlääkärikuluihin). Lisäksi kävin suhteemme aikana puoli vuotta vaihto-opiskelijana ulkomailla ihan vain todistaakseni ainakin itselleni, että pärjään kyllä omillanikin. (Tietysti olen näin jälkikäteen iloinen ihan muista syistä, että tuli lähdettyä.) Kovasti siis pohdin näitä asioita ja yritän säilyttää myös sen itsenäisen puoleni erillisine kaveri-iltoineen ja lomamatkoineen. Tietysti joskus olisi myös hyvä uskaltaa ajatella, että "entäs jos me ei koskaan erotakaan???". :)

- Reetta

 
26. elokuuta 2011 klo 12.02 , Blogger llaura kirjoitti...

jenski: niinpä, jos joskus on sattunu niin kai sitä jotenkin kuvittelee suojelevansa itseään jos pitää itsensä vähän kauempana.. mutta toisaalta, voiko sitten nauttia senhetkisestä suhteestkaan kunnolla, jos ei siinä ihan täysillä ole mukana?!

anonyymi: toivottavasti asiat selviää sielläkin suunnalla! ♥

Juni: se on yllättävän hankalaa jakaa sitä perusarkea toisen kanssa, etenkin kun molemmilla on siitä "ihan vaan olemisesta" ihan erilaiset näkemykset, meillä ainakin.. mutta kyllä se siitä alkaa hioutua jos on hioutuakseen, ja jos ei, niin, no sit sitä ei oo vaan tarkotettu niin.. :)

Reetta: voi kiitos :)

Anni: ihana kuulla :)

Reetta: muumimukit on hei myös mun ;) mutta joo, kyllähän noita tavallaan mun mielestä on sinäänsä ihan ok miettiä, koska eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu, MUTTA jos suhde/arki alkaa pyörimään sen ympärillä, että JOS/kun me erotaan, niin se tuskin tekee siitä arjesta kovin kummosta.. :)

 
26. elokuuta 2011 klo 13.44 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

IHANA teksti! Tuli tippa linssiin. Nyt kyllä vähän inhoan sua koska pakotit mut kattoon peiliin ja tajusin että mun viimeisin parisuhde kaatui osittain siihen et ajattelin koko ajan et koska erotaan... :D

 
26. elokuuta 2011 klo 15.51 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus.

Hippiäinen

 
26. elokuuta 2011 klo 16.28 , Anonymous Ivanka kirjoitti...

Aivan mahtava postaus: kolahti ja kovaa! Sinä jos joku osaat kirjoittaa! :-)
On hassua, miten useimmat meistä miettivät seurustelusuhteessa juurikin niitä raha- ja omistusasioita, vaikka mammona ja rakkaus ovat niin kaukana toisistaan. Itsekin funtsailen harva se päivä, raaskiiko ostaa kallista lahjaa toiselle tai vaikka sitä "yhteistä sohvaa", jos ero tuleekin ja se toinen saa sohvat ja kalliit lahjat, jotka minä olen maksanut. Samalla painiskelen kuitenkin omantuntoni kanssa: miksi mietin tällaista, kun suhteemme voi kuitenkin kohtuullisen hyvin? Miksi varaudun pahimpaan? Miksi mietin eroa ja sen toisen vikoja luonteessa, ulkonäössä ja arkirutiineissa, vaikka rakastan ja haluan olla toisen kanssa? Omalla kohdallani se Akilleen kantapää on varmasti juurikin se, että kriiseilen yksinäni seurustelusuhteessa, jossa ei loppujen lopuksi siihen edes syytä ole. Huh, tulipas pitkät jorinat.. :-D

 
26. elokuuta 2011 klo 18.53 , Anonymous mirjam kirjoitti...

Mun fiilikset tiivistettynä: ihana postaus, ihana laura♥

 
26. elokuuta 2011 klo 20.26 , Blogger llaura kirjoitti...

anonyymi: no mutta siitä oppii ja seuraavassa suhteessa osaa ajatella toisin? :)

Hippiäinen: kiitos!

Ivanka: kai sitä vaan yrittää suojella itseään ajatellen tietävänsä, että ainakaan erot ynnä muut ei tuu yllätyksinä.. Mutta ei se ehkä ihan parasta suhdetta takaa, jos ottaa kaiken kovin varovasti ja "erotaan me joskus kuitenkin" -asenteella :D

mirjam: kiitos ♥

 
26. elokuuta 2011 klo 22.35 , Blogger Ciela kirjoitti...

Tää oli kuin suoraan mun ajatuksista. Oot ihan mahtava kirjoittaja (siis yleensäkin et vain sen vuoksi ku annoit mun tuntemuksille sanallisen muodon :D)

 
27. elokuuta 2011 klo 1.39 , Anonymous hheidi kirjoitti...

Musta oli jännä lukea sun tekstiä ja näitä kommentteja, ku niistä näkyy niin hyvin se erilainen ajatusmaailma omaani verrattuna. Kun me alettiin seurustelemaan 7 vuotta sitte, meille oli itsestäänselvyys, että tarkotus on pysyä yhdessä. Kaks vuotta sitte mentiin naimisiin ja ku pappi kysy että tahdotko....rakastaa.....elämän loppuun asti (tai eri sanoilla mut sama tarkotus), niin kummankin ajatukset oli ja on vieläki, että se tahdon tarkotti oikeastikki sitä. Avioero ei meidän ajatusmaailmaan yksinkertaisesti vaan sovi.

En kuitenkaan sano tätä mitenkään paheksuvasti tai tuomitsevasti, jokaisella on oma elämä ja saa mun puolesta elää miten itse parhaaksi näkee. Halusin vaan sanoa, kuinka eri tavoilla ihmiset ajattelee tätä(kin) asiaa. :) ja ikäluokkaki on sama, mittarissa on 22 v.

 
27. elokuuta 2011 klo 10.44 , Blogger Peeta kirjoitti...

Ihana kirjoitus. kyllä sä vaan osaat kirjottaa! Jotenkin tuli tosi symppisfiilis. :)

 
27. elokuuta 2011 klo 10.45 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kummallinen ajatusmaailma. Minun mielestä tuo on hyvinkin itsekästä ja tosi hirveetä on kuunnella tuota "kyllä me vielä joku päivä erotaan". Mut jokainen taaplaa tyylillään, onnea teille siis. :)

 
27. elokuuta 2011 klo 12.11 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

klikkasin tähän postaukseen sattumalta bloglovinin suosituimmista ja odotin jotai ällösöpöä rakkaustarinaa kuinka ootte tavannut. ja loppujen lopuksi tekstin luettuani kyyneleet valui poskia pitkin.

vaikka ikää on mulla mittarisssa hiukan vielä vähemmän kun sulla ja parisuhdekkin kestänyt vasta vuoden niin tunnistin tästä itseni ja omat ajatukseni niin selvästi.

varsinkin suhteen alussa minä halusin pitää kynsin ja hampain kiinni kaikesta ajastani ystävien kanssa, en halunnut luopua mistään. ja kun sitten toinen puolisko vähän muistutteli olemassa olostaan minä sanoin että "en halua olla se joka hylkää ystävänsä parisuhteen takia, enkä ole sitä mieltä että kaikki aika pitää viettää yhdessä" ja sitten erityisesti "sitten vasta niitä ystäviä tarvitsen jos me erotaan mitä mää sitten tekisin?"

kun toinen oli suhteessa mukana sillä pysytään yhdessä meiningillä ni eihän hän ollut lainkaan iloissaan kuullessaan tämmöistä. kuitenkin asiasta päästiin yli ja nyt olen opetellut seurustelua. sitä että on ihan ok olla ikävä toista ja viettää joskus koko päivä hänen kanssaan. tälle toiselle kun se oli alusta asti itsestäänselvää.

vieläkin kamppailen asian kanssa ja yritän muuttaa ajattelutapaani. edelleen minulle on vaikeaa esimerkiksi luvata että huomenna nähdään vaan minun on keksittävä kaikenlaista mitä voi tapahtua eikä voidakaan nähdä ja sanon että no katellaan, se vähän riippuu... silti aina kuin mahdollista käperryn loppujenlopuksi siihen tuttuun lämpimään ja turvalliseen kainaloon niiiin onnellisena ja paras tunne ehkä ikinä on se kun kulta tulee reissultaan ja se kalvava ikävä on vihdoin ohi ja tuntuu ettei voi päästä tarpeeksi lähelle toista.

ohhoho, tulipa romaani :o

 
27. elokuuta 2011 klo 19.02 , Blogger Murmu kirjoitti...

Nainen, sä osaat kirjottaa! Tää blogi on kyllä ihana piristysruiske. Sen näkee et sä kirjotat suoraan sydämestä ja juuri niistä asioista mistä haluat kirjoittaa :) Selailin kaikki sun kirjotukset läpi kun jäin koukkuun. Jatkahan meidän päivien piristämistä <3

 
27. elokuuta 2011 klo 21.00 , Blogger llaura kirjoitti...

Ciela: voi kiitos!

hheidi: ehkä mä sillä tän halusinkin kirjottaa - toi sun ajatusmaailma kun yleisesti taitaa olla se "oikeampana" pidetty.. :) ja hyvä että onkin! mä luulen kans, että mulla ois aika samanmoinen, jos oisin edelleen sen pojan kanssa, jota tapailin sen viis, kuus vuotta sitten, mutta sitten tulikin sydänpipi ja sen jälkeen suhteisiin onkin ollut vaikeampi samalla tavalla luottaa. mutta ihana kuulla että teillä menee hyvin, ja tiedätte olevanne yhdessä aina 3) emmä tätä ajatusmallia ihan itsekkyyttäni tosiaan valinnu, mutta niin se elämä vaan muuttaa ajatuksia suuntaan ja toiseen.. :)

Peeta: voi kiitos ihana!

anonyymi: jollekulle ei ihan tainnu aueta tän tekstin sanoma :) ?! kokeileppa vaikka lukea aluks se uudestaan, sen jälkeen vaikka toi mun hheidille suunnattu vastaus! ihan ajatuksen kanssa tällä kertaa :)

anonyymi: kiitos romaanista, ihana kuulla teidänkin kokemuksia ja ajatuksia 3) tylsä näitä omia juttuja täällä yksin ois höpistä! jotenkin kun seuraa ympärillä kaikkea ystävien parisuhteista kaikenmaailman leffoihin, niin ei sitä aina tule edes mieleen, että suhteessakin pitäis OPETELLA olemaan, ettei se tuukaan automaationa! toki ihan mahtavaa jos joillekin tulee, mutta meille keille ei, niin no, aina tosiaan siihenkin onneks pystyy sopeutumaan, ja tavallaan kasvamaan sit yhteen sen toisen kanssa :)

Murmu: voi kiitos ihana! enköhän mä jatka kun mulla on näin parhaita lukijoitakin :)

 
28. elokuuta 2011 klo 0.04 , OpenID karpalokinuski kirjoitti...

oot ihana <3

mäki oon koko elämäni ollu tosi itsenäinen, ainoona lapsena oon tottunu oleen yksin ja viettämään aikaa itekseni, on mulla kavereita joiden kanssa on hauskaa aina ku niitä nään mut joita en juurikaan jäis ikävöimään jos en enää ikinä näkis. tai ehkä jäisin jollain tasolla mut en niin et se jotenki erityisemmin vaikuttais mun elämään. mä jatkaisin niinku aina ennenkin, tapaisin uusia ihmisiä jotka olis taas hetken osa mun elämää kunnes olis aika siirtyä eteenpäin. sit tuli Joonas ja sit tuli pelko. siitä et toinen ei ehkä ookaan maailman loppuun asti tossa vieressä, entä jos me ei kuollakaan 100-vuotiaina toistemme sylissä nukkuen vaan toiselle käy jotain ku kaikki on vielä ihan kesken. mut mä en ikinä vaihtais tätä fiilistä takas mun huolettomaan itsenäisyyteen koska mikään ei voi olla hienompaa ku jakaa elämänsä ja ajatuksensa ja sydämensä ja sielunsa ton yhen kanssa, aina.

ööh, ja toivotetaan nyt vaikka vielä kaikkea hyvää teille nii täs kommentissa on ehkä joku pointtikin! :D

 
28. elokuuta 2011 klo 1.40 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kannattaa nauttia juuri siitä ajasta ja hetkestä joka on menossa. Sitä kun ei tosiaan ikinä tiedä, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei tiedä vaikka sitä joskus keski-iässä eroaisi ja menisi uudestaan naimisiin jonkun toisen kanssa. Tai kuten minulla kävi, että silloinen poikaystäväni menehtyi yhtäkkiä kahden vuoden seurustelun jälkeen ja voi sanoa, että hän oli täydellinen sielun veljeni. Silti löysin myöhemmin ihanan miehen, erilaisen, mutta ihanan. Nyt ollaan kihloissa ja ostettiin juuri yhteinen asunto :)
Tosin helpommin sanottu kuin tehty, että älä murehdi tulevia tai menneitä, mutta aina voi yrittää, omista ajatuksistahan se on vain kiinni!

-E89

 
28. elokuuta 2011 klo 9.15 , Anonymous tepe kirjoitti...

ihan mielettömän ihana postaus <3 vaikkakin napotin julkisella paikalla sit kyyneleet silmissä :D

ollaan oman miehekkeen kanssa oltu yhdessä vajaat kolme vuotta, kihloissa niistä vajaat kaks ja nyt oon pikkuhiljaa alkamassa päästä eroon tuosta "kohta me erotaan kuitenkin" -fiiliksestä. onneks :) kyseessä on mun ensimmäinen virallinen poikaystävä ja jotenkin vaan alkuun tuli ajateltua, et kun ne kaikki muutkin jutut on menny päin prinkkalaa, niin mikspä tämäkään onnistuis. vaan onneks tosiaan alkaa jo luottaa siihen, ettei se toinen oo menossa siitä mihinkään :) <3

 
28. elokuuta 2011 klo 12.50 , Blogger Jessika kirjoitti...

Ihana! Nii että ihana! Mä koen itteni just samanlaiseks, mutta kai mä sitte oon jonkuu verta tossun alla kun siitä huolimatta oon vaan ja ainoastaan aina antinkaa :D No ei mutta nyt oon jopa uskaltautunu sanomaan sille suoraan! Esim. kun se aina valittaa että kun on ite vuorotyössä, ja minä käyn koulua ja iltaisin sotten salilla tai muuta niin ettei ikinä nähä.. En kuulemma ois saanut tehä ite iltatöitä. Just joo haosta kakka! No nyt on töitä ja ihan hyvin me pärjätään! Sama kun Antti on mua vuotta vanhempi ja jo vuoden aikaisemmin käynyt juhlimassa kavereitten kanssa, ei montaa kertaa mutta kuitenkin, niin kun ilmotiin kun sillä oli yövuoro että lähen tyttöjen kaa ulos nii vastaus oli jotsain epäselvää mutinaa "jaaha". No jep nimenomaan. Mä menen tyttöjen kansssa ulos ja pidetään hauskaa! Ei se sitä tarkota että hei me etitään miehet ja sekoillaan. Nol se siitä. Sitten on vielä tämä kullan rakas harrastus jääkiekko, joka nyttemmin on täksi kaudeksi vaihtunut valmentamiseen. Kun hän aina sanoo että voisin käydä salila silloin kun heilläki on treenit koska et ehitää sitte nähä. No vittu anteeks ei oo sali auki about 19-22 välisenä aikana! :D Mähän meen just silloin ku mua huvittaaa enkä silloin ku sä halut :D Joo.. välillä ahistaa, välillä en tahdo mitään muuta kuin olla kullan kainalossa ja kuitenkin rakastan anttia ylikaiken ja tahdon mennä naimisiin ja perustaa perheen, maksaa yhdessä lainoja, matkustaa, viedä lapsenlapsia matkoille etc Antinkaa!:) sitä täytyy vaan vähän kouluttaa. Yes, I want to bet with my girls, and not you!

 
29. elokuuta 2011 klo 1.23 , Anonymous hheidi kirjoitti...

Ymmärrän.. Mutta niinhän se menee, että jokaisen ihmisen elämänkokemukset tekee siitä elämästä sen mikä se on. Jos mä en ois sillon aikoinaan tavannu mun miestä nii mulla menis aika heikosti..

Jokatapauksessa, oon ilonen sun puolesta, että oot huomannu tuon piirteen itsessäs ja haluat tehdä sille jotain. On se rakkaus vaan niin ihana asia, että kyllä siitä haluaa pitää kiinni!:)

 
29. elokuuta 2011 klo 20.50 , Blogger Laura kirjoitti...

Munkin poikaystävä jättää keittiön ja vaatekaapin ovet aina auki ja se ON ÄRSYTTÄVÄÄ! :D Mikä siinä on kun miehet ei osaa haha. Ihana teksti kaima ♥

 
30. elokuuta 2011 klo 18.50 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

laura, sä oot niin hyvä!! osaat kirjoittaa todella :> tää on aitoo, ei mitään pintaliitopaskaa. me likes <3

 
3. syyskuuta 2011 klo 12.10 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

siis voi jestas. kiitos tästä ja kiitos, että oot taas back in business. tää jotenki herätti mua itteeni niin paljon. mun käytöstä ja ajatuksia. vitsi kiitos!

 
16. tammikuuta 2012 klo 17.38 , Anonymous Missus kirjoitti...

Tätä tekstiä oli kaikin tavoin pelottava lukea, sillä myös minun poikaystäväni nimi on Kimmo ja turhankin monet parisuhteen tuntomerkit tuntuvat täsmäävän, heh!

 
2. maaliskuuta 2012 klo 0.30 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Olen uusi lukijasi. :) Löysin tämän aarteen tuolta tykätyimmät-osiosta. Aivan mahtavaa kirjoittamista! Itse olen ollut 3,5 vuotta suhteessa ja tuntuu, että joka päivä koen samat dilemmat kuin säkin. Jatka kirjoittamista! Sulla on lahjoja siihen! :)

 
2. maaliskuuta 2012 klo 9.45 , Blogger llaura kirjoitti...

voi kiitos ihanasta kommentista! <3 mä niin odotan jo kesää kun olis taas enemmän aikaa blogille eikä kaikkea kirjotusenergiaa tarvitsisi laittaa kouluun & kandityöhön! :)

 

Lähetä kommentti

pst, ennen kuin jätät kommentin, lue tämä pieni FAQ/UKK :--)
Olen 178cm pitkä,
koirani on japaninpystykorva,
teen kollaasit ja muokkaan kuvani PhotoFiltrellä,
ja jos sinulle näkyy tässä blogissa valkoinen laatikko tekstin/kuvien päällä, en osaa tehdä sille mitään, mutta kokeile vaihtaa selainta vaikka Mozillaan siitä Exploreristasi, tai päivitä se omasi ainakin uudempaan versioon, josko se sitten auttaisi! :--)

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu