Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Stressierkin bileet

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Stressierkin bileet

Huoh, tänään on Aussie Blog Awardsit, ja enpä muuten ennen aamua ollut uhrannut aiheelle kovinkaan montaa ajatusta. Olin etukäteen miettinyt suunnilleen mitä laitan päälle, monelta lähden ja kenen seuraan lyöttäydyn. Kunnes jossain vaiheessa tuli vain mieleen, että tarkenenkohan läpinäkyvässä topissa ja siitä ajatus johti toiseen, ja kohta minut valtasi suuri määrä ajatuksia aina kenkien puuttumisesta siihen, että voi helvetti, munhan täytyy olla illalla SOSIAALINEN!

Ja siitähän se riemu sitten repesi. Yhtäkkiä kaikki kanssablogittaret tuntuivat taas aivan helvetisti mua kauniimmilta, viisaimmilta, tyylikkäimmiltä, mukavammilta, sosiaalisimmilta, sanavalmiimmilta, ja miltä tahansa positiivisilta adjektiiveilta, joihin voi tuon komparatiivimuodon perään viskata. Ai saatana. Ja siellä minä taas keskellä näitä ihania ihmisiä istun hiljaa enkä puhu kenellekään, roikun mun turvaystäväni Peetan perässä ja krääääääh, en saa varmaan sanottua taas mitään kellekään, ja kaikki pitää mua ihan superoutona!!

Olen maailmankaikkeuden suurin mestari välttämään normaalisti tällaisia tilanteita, jotka aiheuttavat itsessäni näinkin ilahduttavan alemmuuskompleksin. Jos häiväkin tällaisesta fiiliksestä tulee, oon silleen et "äh, ei kiinnosta, en mee, mulla on jo tarpeeks kavereita. Mitä sitä kukaan uusilla tekis" ja jään himaan. Yritin samaa vähän aamullakin, mutta nyt ajattelin, että pakotan itseni menemään. Oikeasti pakotan, koska ihmiselle tekee välillä järisyttävän hyvää poistua sieltä mukavuusalueeltaa, eli mun tapauksessa kotisohvalta. Ei pelkästään muiden ihmisten tapaamisen takia, vaan ihan vain itsensä takia. Ettei aina tyydy siihen, että "mä oon vaan tällainen, ei mun tarvii muunlainen olla."

Eikä mun ehkä tarvitsekaan. MUTTA kun olen taistellut omaa ujouttani ja vetäytyneisyyttäni kohtaan puolet pienestä elämästäni, en voi aina vain tyytyä siihen, että en mene jonnekin, koska niin on vain helpompi. Toki se on mukavampaa oikeasti istua omalla kotisohvalla teekupin kanssa, koska se teekuppi ei haasta sua minkäänlaiseen ylimääräiseen aivotoimintaan, mutta toisaalta, se teekuppi ei myöskään tarjoa sinulle uusia kokemuksia, saati mitään kovinkaan ikimuistoisia hetkiä. Sitä paitsi sitä teetä voi juoda sohvalla myös esimerkiksi huomenna.

Oikeasti ongelma ei siis ehkä olekaan siinä alemmuuskompleksissa tai muissa bloggaajissa, vain ihan vain itsessäni. Niin kiva kuin sen onkin huomata osaavansa jo heittää melko luontevaa small talkia asiakkaille, höpöttelevänsä uusille työkavereille jo ensimmäisessä vuorossa vaikka mitä itsessään, niin jos jossain se sellainen ujouteni edelleen tulee esiin, on se juuri tällaiset massa(tyttö)tapahtumat, missä on paljon ihania ihmisiä, joista about kaikki tuntee toisensa ja minä en juuri ketään. Koska enhän minä perkele käy koskaan missään, missä näihin ihmisiin olisi edes voinut tutustua. 

Eli nytpä minä menen. En väitä, että hihkuisin missään superfiiliksissä kaiken muun kiireen keskellä näistä bileistä, saati tuntisi asuani varmaan taaskaan kovinkaan onnistuneeksi, mutta ehkäpä menenkin sinne nyt juuri sellaisena kuin oikeasti olen. Vähän epävarmana ja hiljaisena sivustaseuraajana yrittäen ehkä edes himpun verran rohkaistua puhumaan jolle kulle. Tai edes vastaamaan, jos joku puhuu minulle. Koska ehkä joskus jossain muuallakin voi olla edes melkein yhtä kivaa kun siellä sohvalla. Vaikka edes parin tunnin ajan :---)

Ja nyt kun oon saanu kirjotettua tän tänne, oon oikeesti ihan zen! Mun ainoa ongelma on tällä hetkellä se, että saako illan kekkereihin lähteä maihareissa?! Kuinka paljon ne oiskin oikeasti enemmän mua kuin jotkut korkkarit..

Tunnisteet: , , ,

49 kommenttia:

28. maaliskuuta 2012 klo 13.45 , Blogger Tiina kirjoitti...

Voih, niiiin samastuttava teksti! Oon aina sanonutkin, että työ-Tiina on eri Tiina ku vapaa-ajan ujo Tiina. Töissä on paljon helpompi olla reipas. Mut vapaa-ajalla mun pitää aina välillä myös pakottaa itseni erinäisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Ja sit silti oon varmaan kauheen vaikeesti lähestyttävä ku tuijottelen vaan lattiaa tai juttelen vaan sille yhdelle tutulle ja turvalliselle. :D Hauskaa iltaa!

 
28. maaliskuuta 2012 klo 13.59 , Blogger Materialgal kirjoitti...

Lähdet siis omana itsenäsi eli maihareissa, sitähän se on, että esiintyy omana persoonallisena itsenään! ;) Tsemppiä!


http://manifest2materialism.blogspot.com

 
28. maaliskuuta 2012 klo 13.59 , Blogger llaura kirjoitti...

no NIMENOMAAN! lattia on yleensä ystävä ja tuntuu että jengi pitää välillä ihan outona, kun kaikki ei ookaan yhtä vahvasti koko ajan esillä ja äänessä.. Mutta ehkä se on ihan positiivistakin, että on erilaisia ihmisiä, sitä paitsi kyllähän noikin tilanteet opettaa itselleen vähän taas erilaista toimeentulemista :) Kiitos, eiköhän siitä mukava tule!

 
28. maaliskuuta 2012 klo 14.02 , Blogger llaura kirjoitti...

hih, kiitos! :)

 
28. maaliskuuta 2012 klo 14.22 , Anonymous iina kirjoitti...

Hihi, oon ihan samanlainen! Kaikki sosiaaliset tilanteet ja uudet ihmiset on niin kovin jännittäviä! Ja siksipä minäkin välttelen sellaisia. Mulle on tullu myös tämmönen sivuoire, eli aina kun jännittää niin tärisen. Ja senhän huomaa muutkin, hui! Mutta minkäpäs sitä itselleen, ujo mikä ujo ja ihan hyvä tämmösenään :)

 
28. maaliskuuta 2012 klo 14.40 , Anonymous Mila-Selena kirjoitti...

Yks parhaista kirjotuksista ikinä! Voin niin samaistua. Välttelen sosiaalisia tilanteita, roikun aina vaan mun kaverin perässä koulussa ja olen tuppisuu ihmisten ympäröimänä! Ja juuri siksi en tunne ihmisiä, koska en ikinä lähde mukaan paikkoihin, jossa voisi tavata uusia ihmisiä. Kiiitos niin paljon tästä tekstistä <3

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.03 , Blogger Peeta kirjoitti...

Hyvin se menee :--)

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.07 , Anonymous unsocial butterfly kirjoitti...

Heh, toi teksti vois olla mun kirjoittama! Ymmärrän siis täysin miltä susta tuntuu! Sit vielä kun joku riemuidiootti keksii kysyä et "Mikset sä puhu mitään?:)" niin sillon viimisetkin sanat jumittaa sinne arkun pohjalle...

Mutjoo, tsemppiä! Eikai se loppujen lopuks voi niiiiin vaikeeta oo nostaa katsetta sieltä shamppanjalasista/kynsistä/varpaista ja kysyä että mistä joku osti sen aaaaivan upean mekkonsa!:D

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.24 , Anonymous noora kirjoitti...

Samaistuin! Ujous ei ole helppoa. Tsemppiä meille ujoille<3

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.32 , Blogger Katri kirjoitti...

Oon kyllä kans ihan samasta puusta! Töissä oon koko ajan ihmisten ympäröimä ja puhun koko ajan, kun työ vaatii, mut sen jälkeen luikinki mieluiten kotiin piiloon ja pysyn siellä :D

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.34 , Blogger llaura kirjoitti...

ehdottomasti on hyvä, niin kauan kun se ujous ei haittaa omaa elämää :) ja yleensä se ei haittaakaan siinä vaiheessa, kun sen on osannut jo hyväksyä osaksi itseään! <3

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.34 , Blogger llaura kirjoitti...

Voi ihana, tän takia tää olikin itsellekin ihana kirjottaa, kun tietää taas vähän enemmän, ettei ole ihan yksin näiden ajatustensa kanssa! :)

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.35 , Blogger llaura kirjoitti...

kunhan keksisin mitä laitan päääällllleeeee :D

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.35 , Blogger llaura kirjoitti...

eihän se ookaan! oon tosiaan ihan opettelemalla opetellu tollasten keskustelujen alottamisen, se on oikeasti tehnyt hyvää! :) onneks monet bloggaajat onkin sit sen verran puheliaita, että ne vetää juttuineen nopeasti hiljaisemmatkin mukaan :)

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.36 , Blogger llaura kirjoitti...

sitä juuri! <3

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.36 , Blogger llaura kirjoitti...

ihanan tuttua ja turvallista! :) mutta onneksi täältä sentään joskus osaa postuakin!

 
28. maaliskuuta 2012 klo 15.54 , Blogger Saara kirjoitti...

Tosi kiva teksti ja oon itse ihan samanlainen! Nyt ku oon toista vuotta lukiossa nii oon vasta alkanut lähtemään pois kotoa. Koulussa puhun eikä oo mitään merkkiä mun ujoudesta, mikä mua tosipitkään ja vieläki oli enennen en nimittäin uskaltanut puhua muillekuin kavereille. Nyt lukion myötä oon kuitenki ottanu itseäni niskasta kiinni ja lähtenykki jonnekin, vaikka se oma sänky ja sohva tuntuski paremmalta, koska lopulta oon aina ollu tyytyväinen siihen että oon uskaltanut lähteä pois mukavuus alueelta! Sun blogis on muuten ihan huippu!(:

 
28. maaliskuuta 2012 klo 16.43 , Blogger Senttu kirjoitti...

heei tsemppiä asun etsimiseen :)

Ja aivan ihanat nuot ruskeat nahkashortsit! Mistähän ne mahtavat olla ? <:

 
28. maaliskuuta 2012 klo 16.48 , Anonymous piu kirjoitti...

Kuulostaa tutulta. Oon myös asiakaspalvelutyössä ja tykkään tosi paljo jutella asiakkaille niitä näitä, joskus oikein täytyy miettiä että pitäskö noiden mummojen antaa olla ihan rauhassa välillä :D Mutta auta armias kun pitää lähtee ihmisten ilmoille... Ensinnäki en lähde jos porukassa ei oo ketään supertuttua, ja jännitän koko päivän että miten se menee ja mistä mä voin niiden kans puhua jne. Poikkis on ihan täysin mun vastakohta, se tutustuu uusiin ihmisiin alle sekunnissa ja on heti kaikkien kaveri! Sitä on sit helppo peesata jos samoissa menoissa ollaan. Toisinaan pelkään että mökkiydyn vaan pehmeälle kotisohvalle, joudun sun tavoin välillä pakottamaan itseni lähtemään johonki. Toisaalta on ihana että viihtyy kotona, täällä sitä kuitenki viettää ison osan päivistä :)

 
28. maaliskuuta 2012 klo 19.28 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

täältä löytyy kans yks samanlainen! ihan järjettömän suuri stressi tulee kaikista uusista sosiaalisista tilanteista ja oonkin jo melkoisen taitava välttelemään niitä. se vaan että ei ole yhtään ystävää tällä hetkellä niin vois kyllä olla ihan aiheellista yrittää mennä ulos siltä omalta mukavuus alueelta välillä. siellä kotisohvalla istuessa tosiaan harvoin tapahtuu mitään kovin mieleenpainuvaa ja mahtavaa vaikka se tuttua ja turvallista onkin. ei ne uudet kokemukset ja ystävät sieltä kotisohvalta tule hakemaan sanoo mun terapeutti aina:D ehkä sitä pitäis tässä vähitellen alkaa uskaltaa enemmän... life begins at the end of your comfort zone, jne:P

 
28. maaliskuuta 2012 klo 19.41 , Anonymous ade kirjoitti...

Hei ihanaa kun kirjoitat niin avoimesti ja hieman eri näkökulmasta kuin useimmat muut bloggaajat, joiden suurin huoli on pukeutuminen :). Kiva, että jaat näitä juttuja lukijoidesi kanssa. Mäkin olen välillä aika ujo. Tosin mun ongelma on ehkä se, että tutustun kyllä helposti uusiin tyyppeihin, mutta kaikki tuppaavat jäädä tuttu-asteelle, kun en saa aikaiseksi soittaa kellekään, niin että meistä voisi oikeasti tulla muutakin kuin tuttuja.

 
28. maaliskuuta 2012 klo 20.28 , Anonymous nne kirjoitti...

Ihanaa, että kirjoitat tästä aiheesta! Oon kans paininu samanlaisten tuntemusten kanssa lähes koko elämäni ajan. Enää en ehkä ole niin ujo kuin ennen, mutten siltikään varmaan koskaan tule olemaan maailman kovin räpätäti tuntemattomien seurassa. En jännitä uusien ihmisten tapaamista etukäteen tai muutenkaan, musta se on vaan mukavaa. Mutta mä en osaa luontevasti jutella tuntemattomien kanssa! Yleensä se menee niin, että muut kyselee ja mä vastailen. Ois kiva oppia taito jutella ihan normaalisti myös niiden tuntemattomien ihmisten kanssa. :) Ja ihailen suuresti niitä, jotka voi vaan heittää juttua ihan mistä tahansa aiheesta tuntemattomien kanssa, ei taitais onnistua multa.

 
28. maaliskuuta 2012 klo 22.02 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Täältäkin löytyy samanlainen ujo stressierkki. Tsemppiä sinne, toivottavasti kaikki sujui hyvin. :)

 
28. maaliskuuta 2012 klo 22.25 , Anonymous Hanna kirjoitti...

Mäki oon aika samanlainen sellane tyyppi, joka roikkuu vaan sen tyypin kans jonka tuntee ennestään.. Mutta tsemppiä sulle niihin bileisiin!

 
28. maaliskuuta 2012 klo 22.28 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Haha toi vois hyvin olla mun kirjoittama teksti!
Mulla kaupassa työskentely ja aupairina olo auttoi kyllä, mutta silti ois parannettavaa :)

 
28. maaliskuuta 2012 klo 22.54 , Blogger Iida kirjoitti...

En voi sanoa, että samaistuisin tohon tilanteeseen, mutta tästä tekstistä tajusin juuri yhden suuren syyn miksi kovasti tykkään lukea blogiasi; erotut muista bloggaajista! Muistan edelleen, kun lopetit aiemmin bloggaamisen, mutta onneksi palasit takaisin blogin pariin! :) Tsemppiä iltaan!

http://aidablogg.blogspot.com/

 
29. maaliskuuta 2012 klo 12.20 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Nauroin sun tekstillesi, ei sillä että ujous olis ihanaa, vaan se et voi kuvitella samaistumaan itseni jäätymässä iloisten joukkoon.
Jopa kavereiden kanssa ensin tulee se voipiippiipkiroilut, että pitääkin taas tavata ja eikä mulla oo mitää sanottavaa ja mitä mä keksin ja äääh. Se on vaan se tunne, ei ole ole etteikö oikeasti kiinnostasi vaihtaa kuulumisia. Etukäteispanikoiminen on mielummin sääntö kuin poikkeus. Lopultahan aina melkein käy niin, että enemmän olisin kironnut itseni maan rakoon, jos ei hae uusia kokemuksia. Muiden kanssa oleminen on vaan hyvää siedätyshoitoa, vaikka tuntuiskin kamalalta, viimein voi kuitenkin kiittää itseään että rohkeana lähti mukaan ihmisten ilmoille.

Luulen että selvisit koitoksesta ihan kunnialla :)

-tia

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.36 , Blogger llaura kirjoitti...

kiitos :) oo onnellinen, että oot jo noin nuorena tossa vaiheessa, mä en lukiossa tehny asialle vielä mitään!

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.37 , Blogger llaura kirjoitti...

Stradivariuksestahan nuo on ostettu, Kyprokselta kesällä 2010 :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.38 , Blogger llaura kirjoitti...

Ihana että poikaystävä on tollanen tapaus, niin ei molemmat vaan jumitu kotiin :) me ei Kimmon kans muuta tehtäiskään kun nysvättäs kotona ;--D no käy toi K onneks omissa menoissaan jonkin verran :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.44 , Blogger llaura kirjoitti...

joo eihän ne kamalasti sua kotoa tule hakemaan.. :) oiskin ihana löytää sellanen balanssi, että kävis edes jonkin verran ulkona sosialisoimassa ja palkitsis itsensä sit ihan vain omalla sohva-ajalla ;)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.45 , Blogger llaura kirjoitti...

Vähän sama ongelma täälläkin, en mä vaan osaa pyytää ketään ikinä minnekään! ehkä senkin saralla pitäis opetella tekemään jotain, eikä aina odottaa että se toinen pyytää.. :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.50 , Blogger llaura kirjoitti...

Mä uskon todella vahvasti, että senkin taidon voi oikeasti oppia :) olin yhdessä aikaisemmassa työpaikassani AINA hiljaa, mut sit yks kesä vaan päätin et nyt riittää, ja sit vaan aloin puhua. Mietin etukäteen aina jotain avauslaineja ("ompa sulla paljon töitä, hehheh") joista sit toinen aina tarttu sanomaan lisää. Ehkä se alottaminen onkin se vaikein asia, mutta toisaalta mikäs sitä estää kyselemään toisen vaatteista, kengistä, kampauksesta, säästä, ihan mistä vain :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.50 , Blogger llaura kirjoitti...

mun ujous katosi kyllä eilen aika nopeasti toisen tervetulomaljan jälkeen, hups..

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.51 , Blogger llaura kirjoitti...

kiitos, hyvinhän noi hipat lopulta menikin :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.52 , Blogger llaura kirjoitti...

sama juttu! pitää vaan muistaa, ettei myöskään ole tarkoituksen mukaista muuttaa itseään mihinkään, vaan ehkä ennemminkin hyväksyä myös ne "heikkoudet" elämässään, ei kaikkien tarvitse olla hyökkäävän kovaäänisiä huomion keskipisteitä aina ja joka paikassa :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.52 , Blogger llaura kirjoitti...

hih, voi kiitos! ihana kuulla :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 13.52 , Blogger llaura kirjoitti...

No nimenomaan. Ja yleensä mitä enemmän "ei huvita" lähteä, sen kivempi ilta lopulta on tiedossa! Ja niinpä taas kävi eilenkin :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 14.52 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Tykkäsin! En oo itse mikään kovin ujo/ hiljainen, mutta aivan liian usein valitsen sohvan ja läppärin sen sijaan, että valitsisin jotain vähän kehittävämpää :)

Tuo kohta/ eka kommentti, että "töissä on helpompi olla sosiaalinen jne." herätti mussa hymyä, koska mulla juttu menee ihan toisinpäin. Kyllä mä työkavereiden kanssa toki juttelen, mutta suoraan sanottuna ei mua juurikaan kiinnosta sen enempää tutustua. Olen päättänyt joskus että työ ja henkilökohtainen elämä pidetään erillään ja nyt oon joskus kuullutkin miten oon niin "hiljainen ja ehkä vähän vetäytyvä luonne". Tämähän lähinnä kavereiden keskuudessa naurattaa, koska jos mä jotain EN ole oikeasti, niin juuri noita kahta :D -jepa

 
29. maaliskuuta 2012 klo 15.00 , Blogger llaura kirjoitti...

Se riippuu varmasti paljon työpaikastakin millainen suhde työkavereihin on :) ja jos ylipäätään on asiakaspalvelutyössä, niin siinä sitä jo ihan suotavaakin olla reipas ja puhelias, koska tuppisuut myyjät ne harvoin ihan parhaita ovat! emmäkään halua töissäni koko elämääni jakaa, mutta kyllähän jonninjoutavista asioista onkin helpompi keskustella kuin vaikka kouluahdistuksistaan.. :)

mutta kiitos! meitä on erilaisia, ja ollaan selvästi monesti myös erilaisia eri tilanteissa :)

 
29. maaliskuuta 2012 klo 22.46 , Blogger ida kirjoitti...

samastuin tähän tekstiin kyllä ihan täysin - sääli toisaalta, koska en haluis et kukaan, säkään tai mäkään painis tällasten juttujen kanssa :-) paitsi onhan tällä puolensa, ujous on osa mua! mua ahdistaa se, et jos pääsen nyt syksyllä johonkin kouluun, siellä on pakko olla sosiaalinen. enkä halua! joo, uudessa koulussa varmaan tutustuu uusiin ihmisiin ku kaikki tulee eri puolelta suomea, mut silti. pelottavaa. ja pelottaa myös se et pitää mennä pääsykokeeseen (vakavaan!) ja jotku siellä jo tyyliin solmii tuttuja yliopistoon ja mä kyhjötän nurkassa ja katson muiden sosialisoitumista.

mut hei, tykkään että kirjotat tällasista ehkä vähä vaikeemmistakin asioista!

 
29. maaliskuuta 2012 klo 23.27 , Blogger Piu kirjoitti...

Oii ihanaa ku löysin siun blogin ♥ luin sitä siun ensimmäistä blogia tosi kauan, niin kauan, kunnes muutit(?) sen ns. yksityiseksi tms. Ja oi sitä riemua, kun äsken siut löysin kun selailin randomisti blogeja n__n nice to have you back jne :D

 
30. maaliskuuta 2012 klo 9.44 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Sun blogin perusteell et vaikuta kyl yhtään noin epävarmalta mitä tää teksti antoi ymmärtää.
Vaikutat jotenkin niin jalat maassa olevalta tosi viisaalta naiselta jolla on aina jotain järkevää sanottavaa :)
Oot niin tyylikäskin että jos jonkun niin SUN ei tarttis ainakaan olla epävarmana menossa muotigaaloihin :)

 
30. maaliskuuta 2012 klo 10.12 , Blogger llaura kirjoitti...

ei tää mun mielestä oo mikään maailmaa kaatava asia, etenkin kun sen onnistuu tunnistamaan itselleen :) kaippa sitä kaikilla on joku ominaisuus/luonteenpiirre, jota haluaa kehittää! mutta älä siellä Vakavassa muista ihmisistä stressaa vaan keskityt vaan pääsee haluamaasi kouluun sisälle, kyllä niihin ihmisiin sit koulussa aivan takuulla ehtii tutustua paremmin! :)

 
30. maaliskuuta 2012 klo 10.13 , Blogger llaura kirjoitti...

mä lopetin sen vanhan sillon kokonaan :) mutta huippua että oot löytäny takasin mukaan!♥

 
30. maaliskuuta 2012 klo 10.15 , Blogger llaura kirjoitti...

heh, voi kiitos ihana :) mutta kaippa kaikilla on välillä tällasia päiviä, ettei ookaan ihan niin hyvä fiilis itsestään kuin yleensä, ihan normaalia tuokin kaiketi :)

 
30. maaliskuuta 2012 klo 22.12 , Blogger Piu kirjoitti...

no niimpä ♥ it's so nice to read about you again darling

 
10. huhtikuuta 2012 klo 20.33 , Anonymous Nanna kirjoitti...

Monien muiden lukijoiden tavoin minäkin tunnistan itseni tekstistäsi. Olen ujo. Olen nyt parinkympin puoliväliin mennessä onnistunut rakentamaan työminän, joka tulee toimeen ja hoitaa tarvittavat asiat kaikkien kanssa. Mutta auta armias kun olisi joku vapaa sosiaalinen tilaisuus tiedossa! Ahdistushan siitä usein seuraa. Tai ensin innostunut odottaminen, mutta viimeistään silloin kun pitäisi olla menossa, ei yhtään huvittaisikaan. Mua on näissä tilanteissa auttanut ajatus "Ainahan sieltä pääsee pois". Kun saa lähdettyä, melko harvoin tulee palattua ennenaikaisesti kotiin. Yleensä on vähintään mukavaa, toisinaan hulvatonta. :D
Tajusin myös tässä yhtenä päivänä yhden asian omaan ujouteeni liittyen: minusta tuntuu lähtökohtaisesti siltä, että vieraat ihmiset eivät pidä minusta. Tämä on jännä, koska pidän monista puolista itsessäni enkä koe että olisin jotenkin kategorisesti inhottava ihminen. Koetin selvittää suhteellisen hyvän itsetunnon ja "vieraat ihmiset eivät pidä minusta"-ajatuksen välistä ristiriitaa. Tulin siihen tulokseen, että tämä perustavaa laatua oleva ajatus johtuu jollakin tavalla siitä jännityksestä, jota vieraat ihmiset minussa herättävät. Ujoushan sinällään on melko voimakkaasti biologinen ilmiö, eli toisten ihmisten aivot ja keho reagoivat vieraisiin ihmisiin voimakkaammin kuin toisten. Itse olen ilmeisesti tiedostamattani tulkinnut nämä kehon luontaiset reaktiot niin, että toisissa ihmisissä täytyy olla jotakin sellaista, minkä vuoksi minusta tuntuu jännittyneeltä/ahdistuneelta. Realistisesti ajatellen tämä "jokin" on kuitenkin lähinnä vierautta, ei esimerkiksi sitä, että kaikki tuntemattoman ihmiset ajattelisivat minun olevan jotenkin epämiellyttävä. Kun tämän tajusin, jännittävämpiinkin sosiaalisiin tilanteisiin on pystynyt suhtautumaan vähän rennommin. Vieraat ihmiset jännittävät minua ja minusta voi silloin tuntua, ettei ne VOI pitää minusta. Jälkimmäinen on kuitenkin vain ajatus, joka ei välttis mitenkään pidä paikkaansa. :D

 
14. huhtikuuta 2012 klo 3.33 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hieno kirjoitus. Joskus pitää lähtee mukavuusalueeltaan uusille mukavuusalueille. Musta tuntuu, että kun olen ujo, niin mut on jotkut lokeroineet ujoksi, enkä sitten heidän seurassa muuta voikaan olla, ja sit on aika ahdistavaa olla. Ja kumma miten kuvittelee että muut on kauniimpia, fiksumpia ja mukavampia... Ja iloisempia.

 

Lähetä kommentti

pst, ennen kuin jätät kommentin, lue tämä pieni FAQ/UKK :--)
Olen 178cm pitkä,
koirani on japaninpystykorva,
teen kollaasit ja muokkaan kuvani PhotoFiltrellä,
ja jos sinulle näkyy tässä blogissa valkoinen laatikko tekstin/kuvien päällä, en osaa tehdä sille mitään, mutta kokeile vaihtaa selainta vaikka Mozillaan siitä Exploreristasi, tai päivitä se omasi ainakin uudempaan versioon, josko se sitten auttaisi! :--)

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu