Stressierkin bileet

Huoh, tänään on Aussie Blog Awardsit, ja enpä muuten ennen aamua ollut uhrannut aiheelle kovinkaan montaa ajatusta. Olin etukäteen miettinyt suunnilleen mitä laitan päälle, monelta lähden ja kenen seuraan lyöttäydyn. Kunnes jossain vaiheessa tuli vain mieleen, että tarkenenkohan läpinäkyvässä topissa ja siitä ajatus johti toiseen, ja kohta minut valtasi suuri määrä ajatuksia aina kenkien puuttumisesta siihen, että voi helvetti, munhan täytyy olla illalla SOSIAALINEN!

Ja siitähän se riemu sitten repesi. Yhtäkkiä kaikki kanssablogittaret tuntuivat taas aivan helvetisti mua kauniimmilta, viisaimmilta, tyylikkäimmiltä, mukavammilta, sosiaalisimmilta, sanavalmiimmilta, ja miltä tahansa positiivisilta adjektiiveilta, joihin voi tuon komparatiivimuodon perään viskata. Ai saatana. Ja siellä minä taas keskellä näitä ihania ihmisiä istun hiljaa enkä puhu kenellekään, roikun mun turvaystäväni Peetan perässä ja krääääääh, en saa varmaan sanottua taas mitään kellekään, ja kaikki pitää mua ihan superoutona!!

Olen maailmankaikkeuden suurin mestari välttämään normaalisti tällaisia tilanteita, jotka aiheuttavat itsessäni näinkin ilahduttavan alemmuuskompleksin. Jos häiväkin tällaisesta fiiliksestä tulee, oon silleen et "äh, ei kiinnosta, en mee, mulla on jo tarpeeks kavereita. Mitä sitä kukaan uusilla tekis" ja jään himaan. Yritin samaa vähän aamullakin, mutta nyt ajattelin, että pakotan itseni menemään. Oikeasti pakotan, koska ihmiselle tekee välillä järisyttävän hyvää poistua sieltä mukavuusalueeltaa, eli mun tapauksessa kotisohvalta. Ei pelkästään muiden ihmisten tapaamisen takia, vaan ihan vain itsensä takia. Ettei aina tyydy siihen, että "mä oon vaan tällainen, ei mun tarvii muunlainen olla."

Eikä mun ehkä tarvitsekaan. MUTTA kun olen taistellut omaa ujouttani ja vetäytyneisyyttäni kohtaan puolet pienestä elämästäni, en voi aina vain tyytyä siihen, että en mene jonnekin, koska niin on vain helpompi. Toki se on mukavampaa oikeasti istua omalla kotisohvalla teekupin kanssa, koska se teekuppi ei haasta sua minkäänlaiseen ylimääräiseen aivotoimintaan, mutta toisaalta, se teekuppi ei myöskään tarjoa sinulle uusia kokemuksia, saati mitään kovinkaan ikimuistoisia hetkiä. Sitä paitsi sitä teetä voi juoda sohvalla myös esimerkiksi huomenna.

Oikeasti ongelma ei siis ehkä olekaan siinä alemmuuskompleksissa tai muissa bloggaajissa, vain ihan vain itsessäni. Niin kiva kuin sen onkin huomata osaavansa jo heittää melko luontevaa small talkia asiakkaille, höpöttelevänsä uusille työkavereille jo ensimmäisessä vuorossa vaikka mitä itsessään, niin jos jossain se sellainen ujouteni edelleen tulee esiin, on se juuri tällaiset massa(tyttö)tapahtumat, missä on paljon ihania ihmisiä, joista about kaikki tuntee toisensa ja minä en juuri ketään. Koska enhän minä perkele käy koskaan missään, missä näihin ihmisiin olisi edes voinut tutustua. 

Eli nytpä minä menen. En väitä, että hihkuisin missään superfiiliksissä kaiken muun kiireen keskellä näistä bileistä, saati tuntisi asuani varmaan taaskaan kovinkaan onnistuneeksi, mutta ehkäpä menenkin sinne nyt juuri sellaisena kuin oikeasti olen. Vähän epävarmana ja hiljaisena sivustaseuraajana yrittäen ehkä edes himpun verran rohkaistua puhumaan jolle kulle. Tai edes vastaamaan, jos joku puhuu minulle. Koska ehkä joskus jossain muuallakin voi olla edes melkein yhtä kivaa kun siellä sohvalla. Vaikka edes parin tunnin ajan :---)

Ja nyt kun oon saanu kirjotettua tän tänne, oon oikeesti ihan zen! Mun ainoa ongelma on tällä hetkellä se, että saako illan kekkereihin lähteä maihareissa?! Kuinka paljon ne oiskin oikeasti enemmän mua kuin jotkut korkkarit..