Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Muuten vaan mitäänsanomaton Laura

perjantai 4. toukokuuta 2012

Muuten vaan mitäänsanomaton Laura

Palaan aina välillä itse pohdiskelemaan näitä mun ujousjuttuja ja tätä tietynlaista "harmautta", josta kirjotin aiempaan blogiin ensimmäisen kerran (löytyy silti myös täältä). Tiedän olevani ehkä ensisilmäyksellä hyvinkin erilainen, mitä pohjimmiltani olen, ja olen aina huomannut käyttäytyväni isoissa porukoissa täysin erilailla, kuin niiden ihanien, tuttujen ja turvallisten ihmisten läsnäollessa. Sen myötä kun opin tavallaan nimeämään olevani ujo ja uusissa sosiaalisissa tilanteissa vähän vetääntyvä, tajusin myös pikkuhiljaa pystyväni hyväksyä tuon ominaisuuden itsessäni. Ja kun sen alkoi hyväksyä, ei se enää vaivannut ja häirinnyt niin paljoa kuin ennen, mikä taas johti siihen, että aloin ihan vahingossa sosialisoitua. Ujous väistyikin tietynlaisen itsevarmuuden tieltä, joten ehkä se alkuperäinen ongelma olikin nimenomaan itsetunnossa, eikä pelkässä vetäytymisen halussa.

Olen kuitenkin paininut tän ujouden kanssa vaikka miten kauan, ja suurin päämäärä onkin ollut päästä siitä kokonaan eroon. Naureskelin juuri sunnuntaiselle treffiseuralaiselleni Emmille, että viiltävintä mitä musta on jossain blogien haukkumisblogissa mainittu, oli sivulause Annan kaverina Laurasta, joka on muuten vaan mitäänsanomaton. Nyt se naurattaa, mutta silloin pari vuotta sitten se oli asia, jonka vähiten halusin kuulla. Koska silloin halusin olla jotain, halusin olla mieleenpainuva, halusin olla ihminen, joka herättää tunteita.
Jossain vaiheessa erehdyin yhdistämään vahvan itsetunnon ja räiskyvyyden toisiinsa. Nyt kun olen vähän kasvanut ja oppinut näkemään asioita toisenlaisista näkökulmista, ymmärrän, että niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. Kuten vähän aikaa sitten toisessa postauksessa sanoin, omaan silmääni jatkuva itsensä korostaminen vaikuttaa nykyään lähinnä heikolta itsetunnolta, siltä, että oma identiteetti pitääkin rakentaa muiden ihmisten mielipiteiden kautta. Ja jos oma persoonansa on niin vahva ja dominoiva, siinä käy hyvin helposti niin, että ihmiset joko vihaavat tai rakastavat sinua. Ei ole sitä harmaata, pehmeää aluetta siellä välillä, vaan on vain niitä, jotka pitävät rohkeudesta, ja niistä jotka ehkä näkevätkin sen "rohkeuden" läpi. Ja se, että joku vihaisi minua sillä nojalla, että yksi muu rakastaa, on aika ehdottoman vähän minua.

Ja tiedättekö mitä? Vaikka maailma tuntuu ihannoivan ihmisiä, jotka jakaa mielipiteitä, niin ketkä ne oikeassa elämässä onkaan niitä, keillä on eniten ystäviä? Eivät he aina ole niitä, jotka ovat aina ja joka paikassa esillä ja äänessä, vaan he ovat niitä, joista kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa. Ne on niitä ihania, mukavia kaikkien kavereita, jotka tulevat toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, ja antavat myös toisten ihmisten mielipiteille ja olemassa ololle arvoa. Niiden ihmisten luokse kaikki lopulta menevät, koska ne ovat niitä aidoimpia, puhtaimpia helmiä, jollaisia kaikkien elämässä tulisi olla. Sellaiset ihmiset eivät ehkä herätä samantien suuria tunteita, saati jää mieleen jostain yleisestä tilaisuudesta, mutta ne ihmiset takuulla osaavat kuunnella mitä toisella on sanottavana. Ja mikä ehdoton rikkaus maailmassa onkaan se, ettei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Kaikkien ei tarvitse olla superulospäin suuntautuneita, avoimia ja huomion keskipisteenä olevia, koska ei sinne kaikki kerralla mahdu. Maailma tarvitsee myös toisenlaisia ihmisiä, yhtään muiden piirteitä väheksymättä.
 
Ja kun tällaisia asioita yhtäkkiä tajuaa, niin ompa muuten paljon ihanampaa olla minä. Olla se, joka vähän jännittää uusia ihmisiä, ei halua ottaa koko tilaa haltuun eikä etsi jatkuvasti tilannetta esiintyä toisille ihmisille. Kun yhtäkkiä ymmärtää, että kiltit ja ne ihan tavallisetkin ihmiset ovat oikeasti myös mielenkiintoisia ja tutustumisen arvoisia, onkin paljon helpompi taas mennä uusiin tilanteisiin, ja tavata ihmisiä. Koska ehkä niistäkin löytyy ihmisiä, jotka arvostavatkin toisessa ihan samanlaisia piirteitä kuin sinä itse. Ja arvostavat juuri sitä erilaisuutta, sitä, että ihmiset ovatkin aidosti sitä mitä ovat, eivätkä yritä olla mitään muuta.

Olen siis tajunnut, että jos "ilkeintä", mitä minusta voidaan sanoa, on tituulerata mua muuten vaan mitään sanomattomaksi, se on aika suuri erävoitto. Koska että on muuten ihan helvetisti paljon siistimpää olla muuten vaan mitäänsanomaton, kuin negatiivisia tunteita herättävä. Olla se, joka ei ainakaan jää jo ensimmäisellä kerralla mieleen mistään hyökkäävistä piirteistään. Koska jos ihmisestä liikkuu maailmalla lähinnä huonoja juttuja, kuka toinen kiltti ihminen sellaiseen ihmiseen haluaa tutustua? Mulla sentään on vielä saumoja, hahaha. Ja tiedättekö vielä mitä muuta: oon tajunnut sen, että silloin kuin ihmisellä on itsellään hyvä olla itsensä kanssa, silloin itsevarmuus on kaikkein terveimmillään. Se sallii itselleen pelot, jännitykset ja vieraiden tilanteiden kammon, mutta se myös osaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin se on. Ja juuri siitä se lähtee, itsensä hyväksyminen ja hyvä olo. Ei kenestäkään muusta, ei muiden tavoista toimia, vaan siitä, että on juuri sitä mitä on. Ei mitään enempää tai vähempää.

(kuvat: Arez)

Tunnisteet: , ,

87 kommenttia:

4. toukokuuta 2012 klo 11.42 , Blogger Mkhr kirjoitti...

Ihan mahtava teksti, pystyn samaistumaan täysin! :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.03 , Blogger Sagu kirjoitti...

Aamen! Mun tavoite elämässä on olla juurikin miellyttävämpi ihminen. :) En tykkää jakaa mielipiteitä, vaan haluaisin tulla toimeen mahdollisimman monen kanssa. Haluan olla hyvä kaveri ja ystävä, se luottotyyppi, jolle voi aina puhua kaikesta. En tahdo olla vaikeasti lähestyttävä ja arvaamaton. Kovin räiskyvät ihmiset koen helposti jopa pelottaviksi.

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.11 , Blogger Niina kirjoitti...

Hieno kirjoitus! :)

Olen ollut pienestä pitäen hiljainen hissukka ja tässä kirjoituksessa on paljon ajatuksia, joiden kanssa olen itsekin painiskellut. Olen edelleen uusien ihmisten seurassa se, joka katselee hiukan kauempaa mitä tapahtuu. Omassa porukassa taasen olen se, joka ei ole koskaan hiljaa. Jonkinlaisten kiusaamiskokemusten takia olen kuitenkin oppinut sanomaan takaisin enkä anna enää kenenkään polkea minua jalkoihinsa. Kaveripiirissä minua kuvataan yleensä pippurisena "jätkänä", joka puhuu suoraan asioista. Tätä olen mielestäni aina ollut, jopa siitä ujoudesta huolimatta.

Opintojen takia olen joutunut esiintymään suhteellisen paljon ja tapaamaan uusia ihmisiä. Se on ollut haaste, mutta samalla mahdollisuus. Pidän itsestäni tämmöisenä. En näe edelleenkään tarvetta tuputtaa ja tuoda itseäni esille suuresti, kun tapaan uusia ihmisiä. Tämmöinen käytös on minusta jotenkin kamalan rasittavaa. Tarkkailen ensin ja sitten pistän itseni likoon. Joskus ehkä puhun liian suoraan ja sanon ennen kuin ajattelen, mutta se on osa minua ja hyväksyn itseni tämmöisenä. Kuten sanoit: itsensä hyväksyminen ja hyvä olo.

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.23 , Blogger sara. kirjoitti...

Kiitos ja aamen! Itsekin olen vasta ihan viime aikoina alkanut oppia, ettei ole mitenkään paha asia, jos ei ole koko ajan suuna päänä huutelemassa omasta olemassaolostaan. Opiskelen alaa, jossa tunnutaan koko ajan korostavan verkostoitumista ja sen merkitystä. Jostain opinahjoni vähän ujommista opiskelijoista puhutaan välillä selän takana ikään kuin he olisivat jotenkin vajavaisia ja sosiaalisesti kömpelöitä.

Ei se kuitenkaan ihan niin mene. Ujoudella ja sosiaalisilla taidoilla ei ole juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Tunnen monia ulkoisesti erittäin sosiaalisia ja puheliaita ihmisiä, jotka ovat vähän tarkemman tutustumisen jälkeen osoittautuneet todella itsekkäiksi ja itsekeskeisiksi. Tällaisilla ihmisillä on usein hyvin paljon ns. hyvänpäiväntuttuja, mutta ihan oikeita ystäviä onkin sitten vaikeampi nimetä. Sekin kertonee jostain. Eräskin entinen opiskelukaverini oli koko ajan äänessä, mutta jonkun aikaa hänen juttujaan kuuneltuani tajusin, että hän puhui vain ja ainoastaan itsestään, enkä ollut kuullut hänen koskaan esimerkiksi kysyvän muiden ihmisten vointia tai kuulumisia. Muiden ihmisten kertoessa spontaanisti omista jutuistaan tämä henkilö onnistui aina kääntämään keskustelun takaisin itseensä.

Onneksi kirjoitit tämän tekstin, ja toivottavasti joku sen lukenut tajuaa, ettei ujous ole sairaus, josta pitäisi päästä jotenkin eroon. Ja se, ettei ole koko ajan suuna päänä, ei tarkouta sitä, ettei voisi olla hyvä, ymmärtäväinen ja empaattinen kaveri.

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.24 , Blogger Nuppu kirjoitti...

Olipa ihana postaus! :)

Mä olin ennen tosi jyrkkä ja ehdoton, ja muka kauhean itsevarma. Joo-o... no, nyt kun en oo enää jyrkkä enkä ehdoton vaan just se, joka mieluummin kuuntelee kuin on aina sanomassa jotakin joka paikkaan niin jännästi mun itsetunto on paljon parempi. Ehkä se on toi lapsi, ehkä ei, mutta jokin on muuttunut niin ettei enää oikeasti vaan haluta olla suunapäänä kaikkialla. Oon myös huomannut että ihmiset myös kuuntelee paljon paremmin oikeasti perusteltuja mielipiteitä kuin päätöntä jauhamista. :)

Ja siis mulla on myös semmonen asenne nykyään, että en halua suututtaa enkä tuottaa pahaa mieltä kenellekään. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa niin voi olla vaan hiljaa. Ei se ole mitään kynnysmattona olemista tai anteeksipyytelyä omasta olemassaolosta, se on joissain tilanteissa ihan vaan viisautta. Ei siihen kuole jos ei aina saa sanoa omaa mielipidettään.

Vitsi että tykkään lukea sun blogia, tämä on niin ihanan aito. Just sopiva sekotus kaikkea mahdollista, kevyttä ja syvällistä ja tietty ihania ruokaohjeita. Porkkanamuffinssit mmmm...

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.37 , Blogger Terpu kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta. Löysin siitä hurjan paljon itseäni, mutta samalla myös uudenlaisia, fiksuja sanoja asiasta. Ja kun tarkemmin ajattelen, olen juuri tuollainen "kaikkien kaveri", vaikka olenkin se hieman huomaamaton, ihan tavallinen, hiljainen tyttö. Kiitos.

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.37 , Blogger Erika kirjoitti...

Kylläpäs kolahti! Olen nimittäin itsekin ollut aina ujo, eikä se minusta ole vieläkään täysin kaikonnut, vaikka olenkin muuttunut sosiaalisemmaksi iän myötä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ujous on nimenomaan hyvä piirre ihmisessä.

Itsevarmuutta olen yrittänyt kasvattaa. Menetin sen yläasteella koulukiusatuksi jouduttuani.

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.45 , Blogger llaura kirjoitti...

aivan ihana kuulla! 3)

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.47 , Blogger llaura kirjoitti...

Hmm, mä koen monesti että juurikin se ujouskin tekee ihmisistä vaikeasti lähestyttäviä, ja juuri nää näkyvät ja kuuluvat saavat helpommin huomiota kun uskaltavat mennä itsekin toisten lähelle.. :) ja niin kauan kun se räiskyvyys on aitoa, ei siinä sinäällään ole mielestäni mitään vikaa, mutta jos se on sitä, että yrittää olla täysin jotain muuta kun on, niin on menty ehkä jo vähän metsään. mutta meitä on todella moneen junaan, sen tässä elämän aikana on ainakin saanut huomata!

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.49 , Blogger llaura kirjoitti...

niinpä, meihin mahtuu niin monta erilaista puolta jokaiseen, että siksikin on kovin kurjaa jos "kiltit ja vetäytyvät" ihmiset lokeroidaan saman tien sinne mitäänsanomattomien joukkoon :) kyllä mä ainakin koen, että ne ihmiset, joihin pitää kunnolla tutustua ennen kuin saa sieltä "kaiken irti", on huomattavasti mielenkiintoisempia kuin ne, jotka räiskäisevät kaiken mahdollisen pöytään heti ensimmäisenä :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.51 , Blogger llaura kirjoitti...

Juuri tuo on minusta pelottavaa, että usein on juurikin niin, että mitä enemmän toinen vain puhuu ja puhuu, sitä enemmän hän yleensä puhuu itsestään tai omista kokemuksistaan. Ja usein kun sellanen ihmisen kuvittelee kuuntelevansa, kääntää hän toisenkin jutun monesti vain liittymään itseensä, niin kuin juuri sanoitkin.

Mun mielestä lisäksi olisi myös hienoa, että ihmiset ymmärtäisi, että ujous ei tosiaan ole mikään ehdoton asia, mistä tulisi pyrkiä pois, mutta että ujous ei myöskään ole aina sitä, millaiseksi se on leimattu: hiljaisuutta, vetäytyneisyyttä ja epäsosiaalisuutta. :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.53 , Blogger llaura kirjoitti...

Voi kiitos 3) ihana, että tällanen sillisalaattikin uppoaa, ei olisi yhtään minua rajata näitä aiheita tämän tiukemmin ;)

Ja nimenomaan: ei kaikkea aina tarvitse sanoa ääneen, jos siltä tuntuu. On aika hienoa tajuta, että ihan oikeasti välillä kykenee pitämään ajatuksensa ihan vain itsellään, koska monesti niin välttää toisen ihmisen loukkaamisen. Ja se, jos joku kehtaa väittää "puhuvansa vain suoraan" ja sillä nojalla loukkaa toisia ihmisiä, ei kyllä kerro kenestäkään kamalan paljon hyvää.

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.54 , Blogger llaura kirjoitti...

Juuri siksi näitä ajatuksia on täällä blogissa ihana jakaa, kun tietää ettei ole mietteidensä kanssa yksin! <3

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.54 , Blogger Sagu kirjoitti...

No tuokin, mitä sanoit ujoudesta, on kyllä varmasti totta, en ole tullut ikinä kauheasti ajatelleeksi kun olen itse sen verran ulospäinsuuntautunut. :) Mutta tärkeintä on kyllä nimenomaan olla rehellinen itselleen ja hyväksyä se, että maailmassa on monenlaista tallaajaa!

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.55 , Blogger llaura kirjoitti...

Tärkeintä onkin, että pitää itse itsestään, vasta sen jälkeen muutkin voivat aidosti pitää minusta :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 12.57 , Blogger llaura kirjoitti...

Koen minäkin ujoudestani huolimatta olevani hyvinkin ulospäinsuuntautunut aina sille päälle sattuessani! Mutta se toisaalta on ehkä juuri sen paremman itsetunnon seurauksena tullut juttu, uskallan pikkuhiljaa antaa jo valmiiksi ihmisille enemmän, enkä odota että kaikki tulisi itse luokseni! mutta juuri näin nimenomaan, jos kaikki hyväksyttäisiin sellaisinaan, olisi yleisestikin huomattavasti parempi kaikkien olla :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 13.30 , Anonymous noora kirjoitti...

<3 kiitos.

 
4. toukokuuta 2012 klo 13.37 , Anonymous noora kirjoitti...

Sinä se osaat kirjoittaa näistä asioista niin osuvasti :) Samaistuin jälleen!

 
4. toukokuuta 2012 klo 13.42 , Blogger Maarit kirjoitti...

Aivan todella koskettavaa ja omaakin sydäntäni lähellä olevaa tekstiä! Painiskelen itse samojen asioiden kanssa, sillä läheisimmistä ystävistä löytyy niitä "mieleenjääviä ja räiskyviä" persoonia, jotka tilanteessa kuin tilanteessa vetävät huomion puoleensa, hyvä jos itse saan nimeäni vieraiden ihmisten kuuluville. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt todellista jaakobinpainia tämän minua ennen niin kovasti häiritsevän ujouden voittamiseksi ja tajunnut, ettei siinä ole mitään järkeä. Sen tähden kirjoittamasi lause "Kaikkien ei tarvitse olla superulospäin suuntautuneita, avoimia ja huomion keskipisteenä olevia, koska ei sinne kaikki kerralla mahdu." kolahti minuun ja kovaa. Opiskelen opettajaksi ja aikaisemmin ajattelin, että minun on pakko muuttua valitsemani alan vuoksi. Vapauttava tunne, kun pikkuhiljaa alkaa päästä sinuiksi itsensä ja olemisensa kanssa. Ujous ei kuitenkaan ole synonyymi huonoudelle tai heikkoudelle, väitän, että ujo ihminen joutuu tekemään paljon enemmän itselleen rohkeampia asioita ja taistelemaan itsensä kanssa, kuin luonnostaan raju ja äänekäs.

 
4. toukokuuta 2012 klo 14.06 , Anonymous Elisa kirjoitti...

Tää oli ihana!
Mun mielestä et kyllä oo mitäänsanomaton, vaan susta saa jotenkin aidomman ja lämpimämmän kuvan kuin esim. niistä räiskyväisistä muista bloggaajista. :) Musta on kiva lukea näitä juttuja jotka menee jotenkin pintaa syvemmälle ja joihin voin samaistua.
Mäkin oon sellainen tarkkailija luonteeltani, mutta jostain syystä hiljaisuudestani oon saanut kuulla oikeastaan vain hyvää: ihmiset saa kuulemma musta jotenkin fiksun kuvan vaan siks etten ole koko ajan äänessä. :D Niin, sen jälkeen kun tuon olin kuullut muutamalta eri ihmiseltä, niin oon ihan ylpeesti ollut hissukka, ainakin mun sanomisilla on sitten enemmän painoarvoa silloin harvoin kun suuni avaan. 8) Tosin nyt asun vähän erilaisessa kulttuurissa jossa hiljaisuus on ihmisten mielestä kai vaivaannuttavaa, niin jotkut täällä kokevat tarpeelliseksi huomauttaa että en ole kovin äänekäs. Voi voi! Puren kieltä ja jätän sanomatta että silloin kun puhun niin tarkoitan sanomaani, mitäs sitä suotta sanoja tuhlaamaan... :D

 
4. toukokuuta 2012 klo 15.17 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

<3

Ei mulla muuta. :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 15.47 , Anonymous Eerika kirjoitti...

Ihanaa että kirjoitit aiheesta, se koskettaa läheltä. Kiitos! :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 15.52 , Blogger emmi / nfv kirjoitti...

Amen, Lauramuru, asian ytimessä jälleen kerran!

Vielä silti pakko sanoa se, mitä silloin sunnuntainakin naureskelin: Kuinka mitäänsanomaton, huomaamaton ja harmaa voi oikeasti olla ihminen, josta joku tuntematon kuitenkin kokee hyvin tarpeelliseksi mainita omassa paskanjauhantablogissaan? :-D Se sen tyylinen läyhääminen vasta terveestä itsetunnosta kertookin...:--D

 
4. toukokuuta 2012 klo 15.53 , Blogger Linnea kirjoitti...

Ihana postaus, joka sai mulle vähän paremman mielen vaikka onkin huono viikko takana! Kiitos siitä :)
Mä oon ite just tollanen et isommassa porukassa oon tosi ujo enkä saa sanaa suustani, koska jännnitän niin paljon ja mietin että mitä muut musta aattelee jos sanon jotain tyhmää. Haluaisin olla helpommin lähestyttävä, koska monet saattavat pitävät mua kylmänä ja välinpitämättömänä ihmisenä, vaikka en ole sellainen!
Olen kuitenkin yrittänyt tsempata tässä asiassa ja pakottaa itseni ulos kuoresta, mutta on ollut aika vaikeeta:/ Uskon kuitenki että iän myötä itsetuntokin parantuu enkä ajattele niin paljon sitä mitä muut minusta ajattelee ja ehkä uskallan avata suuni isommassakin porukassa :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 16.00 , Anonymous ade kirjoitti...

Mä voisin hyvin kuvitella olevani sun kaveri :)! Olen itse ehkä aika samantyyppinen persoona. Tosin en kuvailisi itseäni enää kovin ujoksi, mutta olen kai sellainen tyyppi, joka ei jää mieleen räiskyvällä tavalla, ja täytyy oikeasti olla kiinnostunut juttelemaan mun kanssa pidempään, jotta voi oikeasti saada tietää, kuka olen. Mun on helppo tutustua muiden kanssa, mut ongelmana on lähinnä se, etten uskalla lähestyä ihmisiä tarpeeksi, jotta heistä tulisi oikeasti lähempiä ystäviä. Mä pidän myös enemmän ihmisistä, jotka ovat läsnä tekemättä itsestään turhan suurta numeroa. Miksi pitäisikään koko ajan tuoda niin voimakkaasti esiin, että mä olen kuka olen ja sanon, mitä tykkään, ihan sama mitä te ajattelette. On myös mukavampi lukea jonkun sellaisen ihmisen blogia, joka on tavallaan vaatimaton, mutta samalla symppis :).

 
4. toukokuuta 2012 klo 16.04 , Blogger Emmma kirjoitti...

Ihana teksti ! Juuri parasta mitä minulle on sanottu, että mun kanssa on helppo olla ja oon hirveen mukava kaikille. Se on parasta mitä mulle on ikinä sanottu ja toivon että pystyny pysymään sellasena, vaikka muuten uusien ihmisten kanssa on joskus tosi vaikee olla ja en oo se sosiaalisin tyyppi ! Mitäänsanomattomat rules, oot älyttömän hyvä kirjottaja! :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 16.42 , Blogger venla kirjoitti...

kiitos laura.

 
4. toukokuuta 2012 klo 18.17 , Anonymous Maya kirjoitti...

Kiitos tästä! <3 Oot ihana

 
4. toukokuuta 2012 klo 18.17 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

En oo koskaan ennen kommentoinu, mut nyt täytyy sanoo että osu ja uppos! Mäki oon aina pitäny itteäni ujona (ja näin mulle on esim. koulussa toitotettu), mutta vasta viimesien parin vuoden aikana oon alkanu ymmärtää, että ujous ei ookkaan välttis negatiivinen piirre. Tämmönen käsitys mulla ennen oli, ja nyt on aivan mahtavaa huomata, että vaikka on "ujo"/hitaasti lämpeävä, ei niin huomionhakunen, niin voi silti esimerkiksi esiintyä vahvasti ja vakuuttavasti ja olla oman alansa asiantuntija. Ja ehdottoman kiinnostava ihminen! Mä olin vappuna yksissä bileissä, ja niissä olin aluks vähän et hmmhn, kun oli kuitenki jotai uusia tyyppejä, mut sit huomasin ilokseni et tyyppejä kiinnosti mitä mä teen ja kuka mä oon:)

 
4. toukokuuta 2012 klo 18.29 , Blogger anni kirjoitti...

Todella hyvä teksti, kiitos tästä. Voin hyvin samaistua lähes kaikkeen mitä kirjoitit. Minäkin olen ujo, mutta ei se haittaa. Olen oppinut myös itse hyväksymään sen, etten vaan ole se, joka on joka paikassa ja koko ajan äänessä. Usein myös ne, jotka puhuvat koko ajan, kuuntelevat hyvin vähän mitä muut sanovat (ainakin omat kokemukseni ovat tämän suuntaisia). Tähän ujouteenkin ja sen kanssa selviämiseen ja sen hyväksymiseen on auttanut aika ja iän karttuminen, teininä sitä oli vaikea hyväksyä. Mutta nyt on ihan hyvä näin :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 18.46 , Anonymous maiju kirjoitti...

täällä ilmoittautuu yksi ujo! kiitos tästä tekstistä, tuli hyvä mieli :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 18.59 , Blogger llaura kirjoitti...

:)

 
4. toukokuuta 2012 klo 18.59 , Blogger llaura kirjoitti...

voi kiitos!

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.01 , Blogger llaura kirjoitti...

sepä.. :) ja tosiaan oman kokemukseni myötä olen huomannut, että sinne ujouden alle piiloutuu paljon mielenkiintoisempia asioita, kuin räiskyvyyden ja äänekkyyden.. :) ja tuo on todella totta, että ei sen oman ammatinvalinnankaan suoraan täydy kertoa millainen jonkun pitää olla, erilaiset opettajatkin ovat ehdottomasti vain lahja! jos kaikki olisi yltiösosiaalisia ja meneviä, niin kuka niitä erilaisia oppilaita ymmärtäisi.. :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.03 , Blogger llaura kirjoitti...

Hih, ihana kuulla! <3

ja juu, voin uskoa, että muille kuin suomalaisille se hiljaisuus on vielä vaikeampaa tajuta, mutta mitä sitä turhaan täyttämään hiljaisia hetkiä tyhjänpäiväisillä sanoilla kun välillä voi olla ihan vain hiljaa ;)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.03 , Blogger llaura kirjoitti...

!<3

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.04 , Blogger llaura kirjoitti...

eeeipä kestä, koskettaa itse kutakin! :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.05 , Blogger llaura kirjoitti...

hhaha, jeppp :D mutta niinhän se menee itse kullakin, mitä enemmän keskittyy muiden ihmisten mielipiteisiin, saati dissaamiseen, niin sitä heikommin sitä ehkä itsensä kanssa menee ;--)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.07 , Blogger llaura kirjoitti...

älä pakota, vaan anna asioiden mennä ihan omalla painollaan! :) helpommin sanottu kuin tehty, TIEDÄN, koska olen ollut samassa tilanteessa itsekin, mutta kun ei tee itselleen asiasta niin suurta ongelmaa, ei se muillekaan ole ongelma. ja kun tosiaan hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, niin siitä on oikeasti helpompi jatkaa itsensä kehittämistä eteenpäin :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.09 , Blogger llaura kirjoitti...

mä oon ehkä kans vähän miettinyt, että sellanen varsinainen ujous on varmaan jäänyt jo jonnekin taaemmas, mutta toisaalta en sitten tiedä jos jostain syystä tulisi taas tilanne, jossa mun pitäis alkaa kamalasti hengaa isommassa porukassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta minä en juuri ketään. :) uskon siis, että omasta ujoudestani on pois auttanut myös se, että olen yksinkertaisesti tutustunut niin moneen mielettömän ihanaan ihmiseen ihan tässä lähiaikoinakin, että uskallan heidän seurassaan & ansiostaan olla isommassakin porukassa helpommin oma itseni!

Nyt meni ehkä vähän pointti ohi siitä mitä olit kommentoinut, mutta kuitenkin.. :D olen täysin samaa mieltä kuin sinä, kiitos siis ihanasta kommentistasi! <3

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.10 , Blogger llaura kirjoitti...

Toi on ihanasti sanottu todellakin, ja vielä ihanampi on että osaat pitää sitä arvossa ja pitää siitä kiinni! <3 mukavia ihmisiä maailma kaipaa enemmän, ei niitä itsensäkorostajia! :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.10 , Blogger llaura kirjoitti...

<3

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.10 , Blogger llaura kirjoitti...

voi kiitos 3)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.14 , Blogger llaura kirjoitti...

nimenomaan! ja juuri mun mielestä olisikin tärkeää ihmisten ymmärtää, että ei UJOUS ole aina samanlainen asia, ei se tarkoita sellasta fantasiamaailmaan vetäytynyttä tyttöä, jonka ainoa ystävä on hevoset ja muihin katsominenkin on vaikeaa... :) Ja vaikka se ois sitäkin, niin sielläkin alla saattaa olla ihminen, joka vaan ihmettelee miksei hänelle tulla juttelemaan.

mutta niin, nimenomaan, ei ujouskaan tosiaan mulle ainakaan tarkoita sitä etteikö ihminen uskaltaisi mitään ja vetäytyisi aina kaikesta :) ja ehkä se sellanen pieni varautuneisuus on todella vain oikein hyvä piirre, koska kyllä ne aidoimmat ja lämpimimmät ihmiset aina toistensa luokse löytää, vaikkei olisikaan pää kolmantena jalkana aina kyntämässä itseään joka paikkaan esille!

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.17 , Blogger llaura kirjoitti...

saman huomion olen tehnyt itsekin, ja ehkä se kaikkein eniten pysäyttikin miettimään sitä, että onkin ihan hyvä olla minä :) jos toinen puhuu koko ajan ja jatkuvasti, usein puheen kohteena on juurikin tämä henkilö itse, eikä hän ihan kamalasti välttämättä sitä omaa napaansa kauemmaksi osaa katsoakaan.. :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.17 , Blogger llaura kirjoitti...

kiitos kommentistasi, siitäkin tuli! :>

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.35 , Blogger Tiina kirjoitti...

tää postaus pisti ajattelemaan ja huomaan itessäni ihan samoja piirteitä kun sussa on, joten tykkäsin tästä ja tuli hyvä mieli :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.41 , Blogger tuplapiste kirjoitti...

uskomattoman ihanaa tekstiä jälleen!♥ :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 19.54 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

ihana kirjoitus :--)

t.Tintan

 
4. toukokuuta 2012 klo 20.29 , Anonymous aaips kirjoitti...

Tykkään näistä pohdiskeluteksteistä, varsinkin tähän ujous-asiaan liittyen, sillä pystyn samaistumaan siihen niin paljon. Parasta on se helpotus, kun tietää ettei ole yksin! Pikkuhiljaa oon itekin alkanut sosiaalistumaan, mutta ujo tuun varmasti olemaan aina. Hienoo että oot päässy asian kanssa sinuiksi, mäkin oon sitä kohti menossa koko ajan :--)

 
4. toukokuuta 2012 klo 20.54 , Blogger Kaisa kirjoitti...

Mistä toi neule on? Ihana!!

 
4. toukokuuta 2012 klo 21.05 , Blogger Riia kirjoitti...

go laura! ♥

Ollaan muuten kyllä todella samankaltaisia persoonia, vaikka kuitenkin todella erilaisia. Mun nykyinen poikaystävä oli sanonut mulle, että ekalla kerralla se ei kiinnostunut musta, koska olin ujo ja en puhunut paljon mitään, mutta nyt se ymmärtää miksi olen tällainen hiljainen ja vetäytyvä ja se rakastaa niitä ominaisuuksia minussa! Jos kaikki vaan kälättäis suureen ääneen itsestään, kuka niitä sitten kuuntelisi? ;) Ja oot kyllä niin hyvä kirjoittaja, että ai että. Tykkään.
"quietest mind, loudest thoughts"

lj betttina

 
4. toukokuuta 2012 klo 22.06 , Blogger llaura kirjoitti...

huippua kuulla :> !

 
4. toukokuuta 2012 klo 22.06 , Blogger llaura kirjoitti...

voi kiitosta!

 
4. toukokuuta 2012 klo 22.06 , Blogger llaura kirjoitti...

ihana teille näitä on kirjoittaa :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 22.07 , Blogger llaura kirjoitti...

sehän näissä on ihana kun tällasia kirjotellessa saa aina aimo määrän upeita kommenttejakin :> !

 
4. toukokuuta 2012 klo 22.07 , Blogger llaura kirjoitti...

Tallinnan Pull and Bearista :)

 
4. toukokuuta 2012 klo 22.09 , Blogger llaura kirjoitti...

Voi kiitos! <3 ja juu, voin kuvitella että teillä on vielä toi kulttuurierokin vaikuttanu tavatessa, tuntuu ehkä vielä hurjemmalta kun toinen on niin hiljaa! :D K kommentoi mulle kans jälkikäteen et olin jotenkin "vaikee" aluks kun sen vaan piti keksiä koko ajan puhuttavaa, mut hyvin meilkin on loppupeleis menny ;)

 
4. toukokuuta 2012 klo 22.51 , Blogger emmi kirjoitti...

kiitos ja aamen!

ihan mielettömän hienoja ajatuksia :) voin aivan täysin allekirjoittaa koko setin! tosi kiva huomata miten oot kirjottajana (ja ihmisenä heehe ;)) kasvanut ja ennenkaikkea parantunut, nää sun vähän syvällisemmät tekstit jaksaa aina lukea loppuun :)

keep going!

 
4. toukokuuta 2012 klo 23.37 , Blogger Nata kirjoitti...

"Koska että on muuten ihan helvetisti paljon siistimpää olla muuten vaan mitäänsanomaton, kuin negatiivisia tunteita herättävä"
en allekirjoita tuota ollenkaan :D kaikki tai ei mitään, siinä meikän motto joka pätee oikeastaan kaikkeen. mielummin otan kaks tosi hyvää, mua rakastavaa ihmistä kuin 100 "nata on ihan kiva" -tyyppiä. niillä vihaajilla ei oo sit niin väliä ;D

 
5. toukokuuta 2012 klo 6.53 , Blogger llaura kirjoitti...

hehee, parantunu mistä ajasta? :--D mutta kiitos muru ihanasta kommentista!

 
5. toukokuuta 2012 klo 7.06 , Blogger llaura kirjoitti...

niin mäkin otan, ja ei tota lausetta voi tollasenaan irrottaa pois kontekstistaan suoraan, koska sä käänsit sen ajatuksen päälaelleen siitä mitä tarkotin sillä :D

pointtini kun on toki, että ei munkaan tavoite oo miellyttää kaikkia ja olla kaikkien kaveri ihan vaan siks, että jengi tykkäis musta, ja ei mulle periaatteessa oo mitään väliä tykkääkö joku musta vai ei KUNHAN sillä on joku peruste siihen. : D musta on ihan ok, että joku ei musta pidä, jos se tosiaan mua edes jonkin verran tuntee, että siitä voi jo päätellä ettei olla esim. ihan samalla aaltopituudella tai muuta vastaavaa.

MUTTA se mitä tolla lauseella tarkotin on se, että osa jengistä on niin olevinaan suurta ja mielenkiintoista, isoa, näkyvää ja räiskyvää, että niihin tulee välillä automaattisesti jo sellanen fiilis, että tohon en edes HALUAISI tutustua, niin siinä mielessä mä nään sen vaan positiivisena asiana, että musta ei saa niin vahvaa kuvaa, että se veis kaiken mahdollisuuden tutustumisesta. :) se taas, jos mua pidetään niin "näkymättömänä", ettei sen takia olla kiinnostuttu tutustumaan, niin kertoo taas enemmän vastapuolesta, enkä välttämättä oo ees pahoillani, että ihmiset, jotka ei kestä olla hiljasemman ja rauhallisemman ihmisen lähellä siihen tutustuakseen, ei tuu sillon jutteleen. Koska ne on usein noita ensimmäisen kaltaisia tyyppejä, niitä ennakkokäsityksillään mielipiteitä jakavia, jonka kaltaisista yritän ehkä pysyä erossa ;)

Jos joku on positiivisessa mielessä vahva, puhelias ja juurikin räiskyvä, ja jos siitä ihmisestä edelleen saa vaan hyviä viboja, niin sehän on vaan mieletöntä. Emmä siis tarkota, että vahvuus on huono asia, mutta ylimielisyys, itsensä korostaminen ja pönkittäminen muiden kustannuksella on :)

Mutta ei sekään oikeastaan ollu mun pointti, vaan se, että jos oon jonkun mielestä näkymätön niin sit oon. Ja sehän se on mielettömintä, jos on itseensä tyytyväinen sellaisena kuin on, eikä koe tarvetta olla jotain muuta muiden mielipiteiden takia.

 
5. toukokuuta 2012 klo 8.27 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Tää on musta niin totta!!:) musta on aina ollut tosi kummallista, et ihmiset on alkaneet ihannoimaan sellasta jenkkileffoista opittua "mä voin niin sanoo sulle ihan suoraan mitä oon susta mieltä" meininkiä..ja helposti hyvä. Itsetunto liitetään siihen, kuka pitää itestään ja omista mielipiteistään eniten ääntä vaikka samalla muita dissaten. En tarkoita sitä, etteikö persoonallisuutta sais ja pitäisikin olla, mutta monella homma lähtee ihan lapasesta.. Se on vaan musta niin, että eniten itsetuntoa on sillä tyypillä, joka viljelee ystävällisyyttä ympärilleen ja kunnioittaa muita ihmisiä, mielipiteitä ja elämää!:)itse oon Sellanen tyyppi, et meen ihan lukkoon jos joku hyökkäävästi haluaa ruveta tarkemmin selvittelemään, miks oon jostakin asiasta jotain mieltä. Tällaisissa tilanteissa sit vaan jään taka-alalle ja väitelijälle tulee Sellanen olo, et jes sainpa tuonkin vaihtaen mielipidettä oikeeseen suuntaan, vaikka se ei niin oo..eli mun pointti oli se, et "värittömänä" tyyppinä on tosiaan kivempaa kun kaikkitietäjällä!:D

 
5. toukokuuta 2012 klo 10.33 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

ihana kirjotus!! saat heti yhden lukijan lisää <3

 
5. toukokuuta 2012 klo 11.52 , OpenID shirmia kirjoitti...

Voi Laura, nykyään mä tuun yhä useemmin käymään täällä sun blogissa. (ehkä oot huomannut kommenttienkin lisääntyneen määrän) ja pakko sanoa, että blogistasi on tullut sinun näköinen. Ehkä siksi mä tänne tulenkin, tää ei ole enää sellainen "sieluton blogi" joka on täynnä vaan vaatteita ja muuta, vaan täällä on myös sisältöä - joka on sinun, ihanan Lauran käsialaa! <3

Allekirjoitan täysin sen, että nykyään on jotenkin muodissa olla sellainen kauhean esillä oleva tyyppi. Sellaiset vie työpaikat ja muuten yhtä pätevät, mutta vain vähän hiljaisemmat, eivät saa, koska ensivaikutelma ei välttämättä ole yhtä mieleenpainuva. Se on mielestäni väärin. Mutta ketään ei saa syyttää luoteenpiirteistään, mikäli joku oikeasti on räväkkä ja aina esillä (tarkoitan sellaista räväkkyyttä, joka ei ole esittämistä - näitäkin löytyy..) niin sallittakoon se hänelle, samoin tuon ujouden kanssa. Mielestäni on ihanaa, että täältä löytyy monenlaisia ihmisiä, mutta mielestäni on niin väärin, että helposti kiinnitetään huomio vaan siihen ulosantiin kuin että vaivaudutaan tutustumaan. Periaatteessa ymmärrän, että esim. työhaastatteluissa ei saa vetäytyä kuoreensa, koska silloin on vain se yksi tilaisuus näyttää jne. Mutta jokin tässä tilanteessa on mielestäni hieman ristiriitaista.

Ehkä vähän sekava kommentti, mutta ihana kirjoitus, kiitos siitä! :-)

 
5. toukokuuta 2012 klo 12.20 , Blogger Enni kirjoitti...

Ihana postaus! :) Olen itse sellainen, että mielummin katselen ensin sivusta kuin että alkaisin heti pitämään suurta melua itsestäni. (Tai no, en pidä kyllä itsestäni melua koskaan. :D) Uusien ihmisten kanssa olen yleensä aika hiljainen ja mietin tarkkaan sanomisiani, jotkut ehkä pitävät sitä ylimielisenä, vaikka en sitä ole. En vain osaa heti luonnollisesti kaikille uusille ihmisille puhua. Toki joskus tulee vastaan myös niitä ihmisiä, joiden kanssa voi jutella niinkuin olisi tunnettu aina eikä tarvitse ensin ottaa sitä aikaa ja seurata sivusta. :)

Pystyn samaistumaan suhun tosi hyvin, ehkä juuri siksi tykkäänkin tosi paljon blogistasi. :)

 
5. toukokuuta 2012 klo 13.16 , Blogger sandra kirjoitti...

ihana postaus ja varsinkin tuo teksti !!(: pistit minutkin miettimään asioita tarkoin :D

 
5. toukokuuta 2012 klo 14.04 , Blogger llaura kirjoitti...

hmm, mä taas jollain tavalla oon kyl vähän kaikkitietäjä ja rakastan väittelyitä, että sitä multa ei oo pieni ujous vieny pois :---D mutta mulle on tärkeintä ehdottomasti se, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä kunnon perusteluineen, ja mun mielestä sitä toistakin on tärkeää kuunnella, eikä vaan jyrätä omaa näkemystään automaattisesti läpi.. :) Että kyllä mullakin on välillä vähän siinä opettelemista vielä! mutta nimenomaan, allekirjoitan tän sun lauseen ihan täysin: " eniten itsetuntoa on sillä tyypillä, joka viljelee ystävällisyyttä ympärilleen ja kunnioittaa muita ihmisiä, mielipiteitä ja elämää!" <3 ihanasti sanottu :)

 
5. toukokuuta 2012 klo 14.04 , Blogger llaura kirjoitti...

loistavaa! : )

 
5. toukokuuta 2012 klo 14.07 , Blogger llaura kirjoitti...

voi ihana Mia, kiitos tästä kommentista! <3

oot ihan oikeassa että erilaisuus sallittakoon, ja kaikkein hienointahan se on olla jotain oikeasti ja aidosti, koska sillon ne on todellisia luonteenpiirteitä, eikä jonkun muun asian peittelyä! mutta olis kuitenkin tosiaan ehdottoman toivottavaa, että myös niillä hiljaisimmilla ja rauhallisimmilla ois mahdollisuus samoihin kuin superräväköillä, koska ei se ensivaikutelma sitä todellista kuvaa ihmisestä automaattisesti kerro! ei se kerro toisesta vaikka työhaastattelussakaan mitenkään kovinkaan paljoa, enemmän sielläkin pitäisi keskittyä kuuntelemaan mitä joku todella vastaa itse kysymyksiin kuin millasella ulosannilla se tulee :)

 
5. toukokuuta 2012 klo 14.08 , Blogger llaura kirjoitti...

toi ylimielisyys ja kylmyys -tulkinta tuntuu niin tutulta, siksi musta olisikin tärkeää, että ihmiset ymmärtäisi tietynlaista ujoutta vähän laajemminkin, eikä aina leimaisi vain siksi, ettei toinen ole koko aikaa äänessä! :)

 
5. toukokuuta 2012 klo 14.08 , Blogger llaura kirjoitti...

mukava kuulla! :>

 
5. toukokuuta 2012 klo 14.47 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Mä olen itse ujon ja ehkä liiankin suorapuheisen ihmisen välimaastossa. Vaatii todella paljon, että pystyisin olemaan luontevasti oma itseni uusien ihmisten seurassa ja tämä tulkitaan usein ylimielisyytenä, vaikka itselleni se on epävarmuutta. Tuttujen ihmisten seurassa tuppaan olemaan se kuka kertoo mielipiteensä suoraan ja mukisematta ja välillä se johtaa tahattomiin sanallisiin loukkauksiin. Toisaalta kyllä nautin "roolistani", ehkä hieman veemäisenä ämmänä, koska koen pystyväni tällä tavoin kontrolloimaan ympärilläni tapahtuvia asioita paremmin eikä ylitseni koiteta kävellä, mitä valitettavasti kilteille ihmisille tapahtuu harmittavan usein. Poikaystäväni kertoi, ettei voinut sietää minua ennen seurusteluamme, koska olin kylmä ja etäinen. Kun hän tutustui muhun paremmin niin huomasi musta uuden lämpimän ja välittävän puolen, jolloin vasta lähennyttiin. Ihminen ei kauheasti luonteelleen mitään voi mutta onneksi olen oppinut elämään oman äkkipikaisen persoonani kanssa ja ympärilläni olevat ihmiset hyväksyvät mut tällasena ja se on tärkeintä. Muiden mielipiteistä viis :) Huh, tulipas pitkä purkautuminen :D

 
5. toukokuuta 2012 klo 14.51 , Blogger llaura kirjoitti...

hmm, no totta sinäällään, mutta mun mielestä kiltteys toisia ihmisiä kohtaan on jokaiselta odotettavaa kohteliaisuutta, mukavuutta ja lämpimyyttä, eikä se tarkoita sitä, että pitäisi jäädä silti kenenkään muun jalkoihin :) ymmärrän kuitenkin "millaista" kilttiä tuolla tarkoitat, mutta itse pyrin ainakin tarkoittamaan sillä juurikin sitä mukavaa ja ihanaa ihmistä, joka osaa ottaa muutkin huomioon itsensä lisäksi!

mutta muuten olen täysin samoilla linjoilla kommenttisi kanssa, olisin ihan hyvin voinut kirjoittaa sen itse :) luulen, että jos joku esim. mun töistä lukis tän postauksen, ei välttämättä sitä "kilttiyttä" minusta ensimmäisenä löytäisi, mutta toisaalta ihmisellä onkin vähän erilaisia "rooleja" eri tilanteissa - ilman siis mitään esittämistä ja epäaitoutta. koen tosiaan itsekin olevani ujon lisäksi myös varsin vahva persoona, ja tiedän että tavallaan juuri sekin vahvuus jakaa niit mielipiteitä.. :D mutta tärkeintä olisi silti aina muistaa olevansa oma itsensä itsensä kautta, eikä muiden kustannuksella! :)

 
5. toukokuuta 2012 klo 16.47 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Itse työskentelen lastentarhanopettajana ja ennen tuntui, että mun pitäis olla jotenkin erilainen; räväkämpi ja spontaanimpi toimiakseni lto:na. Nyttemmin oon tajunnu, että koska kaikki lapsetkaan ei ole samanlaisia, niin miks aikuisten pitäis. Ja työhaastattelussakin toin ihan rehellisesti esiin, että oon melko rauhallinen enkä heti suuna päänä kaikessa ja niinpä vaan vakituisen paikan sain. Ja yhdessä toisessa työnhakutilanteessa mun hakemukseen oli nimenomaan kiinnitetty huomiota sen takia, kun siinä ei ollut korostettu perinteisiä "reipas, iloinen, avoin" -juttuja, vaan juuri sitä mitä oikeesti olen.

Muutoinkin teksti olis voinu kertoo ihan just mun elämästä, isossa ja uudessa porukassa se hiljainen seurailija, mutta tutussa porukassa äänekäs, väittelyihinkin intoutuva tyyppi. Auttaa itsenä olemista, kun tietää että maailmasta löytyy kaltaisia ja niitä jotka arvostaa sua just sellasena kun oot. Joten kiitos tästä tekstistä :)
-a-

 
5. toukokuuta 2012 klo 18.44 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Sinä ihana ja sinun valaisevat ajatuksesi. Kiitos että jaat ne lukijoiden kanssa.

Olen hiljaisuuteen taipuvainen ja opettelun kautta siihen tyytyväinen. Mutta vielä on paljon matkaa. Minusta tuntuu että olen joku buhdda, joka saa parhaat ideat yksin ollessa :D Kaikkein mukavinta on ollut kuulla pitkän on-off kaveruusyritysten kautta, kuinka eloisa itseni osaan olla kun sen näytän ehkä ylimielisestä ulkokuorestani huolimatta. Muilla kanssaeläjillä pitäisi olla malttia pysähtyä ujon kanssa eikä kälättää vieden ujon omat puheenvuorot ja hissukan vastaavasti olla turhautumatta sekä syylistämässä itseään kun ei saannut taaskaan itsestään mitään irti. Pidän jotenkin ystävyyden mittarina sen vaiheen, kun ei hiljaisuus ole enään vaivaannuttavaa. Itsetunto on rohkeutta kohdata itsensä sellaisena kun on, muiden mielipiteistä välittämättä. Kuhan saa oman äänen kuuluviin edes jotenkin. Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat eri asioita, hiljaisella on yleensä paremmat taidot luovia muiden kanssa kuin hölöllä. Ja sellainen tahdon olla. :)

Tiiu

 
5. toukokuuta 2012 klo 23.14 , Blogger narseska kirjoitti...

Olen lukenut blogiasi jo varmaan ehkä parin vuoden ajan, en vain ole aiemmin tohtinut kommentoida. Mie olen itsekin sellainen ujohko tapaus, ja en ihan vielä taida olla sinut sen asian kanssa. Toivoisin, että osaisin olla jännittämättä niin paljon, ja suuntautua enemmän ulospäin, koska oikeasti olen tosi seurallinen tyyppi ja viihtysin ihmisten kanssa. Ja mie olen kanssa erehtynyt luulemaan, että en oo sosiaalinen kun en ole sellainen että voisin puhua kelle vaan tuntemattomalle tuostan noin vaan ja missä vaan. Vaikka oikeasti olen sosiaalinen ihan sillä, että ylipäätänsä haluan olla ihmisten kanssa, ja välitän ihmisistä.

Menee jaaritteluksi ja tässä nyt tää koko kommentin pointti vähän jää. Mutta tarkoitus olis siis sanoa, että nämä sinun postaukset tästä aiheesta ovat saanet minutkin miettimään, että ehkä ujoys ei välttämättä olisikaan este sosiaalisemmalle elämälle, ja ystävien saamiselle. Että se on vain sitä, koska olen sen antanut olla sitä. Joten kiitos sinulle siitä, että sait miut miettimään asiaa vähän toisella tavalla kuin ennen. Jospa minäkin sitten joskus olisi valmis hyväksymään ujouteni osaksi persoonallisuuttani ja osaisin taas ystävystyä, ja tulla rohkeammaksi. Kiitos <3

- narseska-

 
6. toukokuuta 2012 klo 10.54 , Blogger llaura kirjoitti...

Onneksi tällä alalla rauhallisuus on ehdottomasti vahvuus, ainakin itse koen että juurikin luonteeni ansiosta sovin hyvinkin työskentelemään lasten kanssa! :) kiitos itsellesi kommentista! <3

 
6. toukokuuta 2012 klo 10.55 , Blogger llaura kirjoitti...

aamen viimeisille kahdelle virkkeelle! <3 ja koko kommentille toki muutenkin :)

 
6. toukokuuta 2012 klo 10.57 , Blogger llaura kirjoitti...

ihana että kommentoit nyt! <3 toivon ehdottomasti, että löydät myös sisältäsi sen varmuuden, jonka avulla näitä asioita pääsee työstämään eteenpäin! :)

 
6. toukokuuta 2012 klo 15.29 , Blogger Katri kirjoitti...

Ihana teksti ja totta joka sana! ♥ Oon itekin vähän ujo ja arka ja voin aina samaistua niin hyvin näihin sun teksteihin, puet mun ajatukset sanoiks niiiin hyvin. Musta alkaa tulla räväkkä vasta kun alan tutustua paremmin enkä sillonkaan välttis aina oo se kaikkein räiskyvin tyyppi.

Oon huomannu ton sun mainitseman jutun omassa kaveripiirissä, hetken aina viihdyn parhaiten niiden uusien, räväköiden ja näkyvästi hauskojen kanssa mutta lopulta alan hakeutua niiden "tasaisesti ihanien" seuraan ja nauttia enemmän niiden seurasta, kun taas räiskyvät alkaa lähinnä jossain välissä ärsyttää - nimenomaan ne alkaa vaikuttaa lähinnä usein vain epätoivoisilta ja huonon itsetunnon omaavilta tyypeiltä. Tottakai on olemassa niitäkin, jotka on sekä räväköitä että oikeasti hyväitsetuntoisia ja ihania, mutta ne onkin sitten asia erikseen :)

(Tulipas sekava kommentti. Tiivistelmä: GO GIRL!)

 
6. toukokuuta 2012 klo 16.00 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Laura tästä postauksesta :)

Se teki mun sunnuntaista onnellisen

-Sari

 
6. toukokuuta 2012 klo 16.17 , Anonymous jamia kirjoitti...

Täälläpä yksi ei-ujokin. :)
Mä oon kokenu pettymyksiä (niinku varmasti kaikki) ja mä en pysty luottamaan ihmisiin heti tai välttämättä pitkänkään ajan jälkeen. Päästän oman itseni esiin vasta, kun luotan toiseen 100 %. Koska en oo ujo ja tykkään höpötellä, niin annan ulos aika pinnallisen kuvan musta. Oon kyllä yks niistä, joita joko rakastaa tai vihaa ja mulla onki paljo ”vihamiehiä”. Mut tosta luottamusongelmasta on ollu myös hyötyä. Näytän jotenkin vaistomaisesti mun huonot puolet eka ja ns. testaan sillä sitä luottamusta ja siinä matkan varrella putoaa pois ne, jotka alkavat puhumaan paskaa selän takana ja mulle on jäänyt maailman parhaimpia ystäviä.

Tuolla ylempänä kommenteissa sanottiin siitä, että monesti nämä äänekkäät ihmiset ei oikeestaan kuuntele, vaan onnistuu kääntämään kaikki jutut itseensä. Mä oon yks niistä ja onneksi tiedostan ton ongelman, niin yritän välttää sitä. Monesti en vaan keksi muuta sanottavaa. En yritä kääntää puhetta muhun itseeni vaan yritän enemmänkin kertoa puhujalle, että ymmärrän ja voin samaistua, koska mullakin on samankaltasia kokemuksia. Mä en siitä syystä oo meidän kaveriporukasta se, jolle kerrotaan ekana ongelmat, mut mä oon sit se jolta kysytään neuvoa. Ennen mua harmitti se, etten ollu eka joka sai kuulla, mut nykyään oon jo hyväksyny itteni tämmösenä ku oon. :)

Mulla on paljo ujoja ystäviä ja jos ollaan uusien ihmisten seurassa niin ilman mua olis usein tosi hiljasta ja mun sosiaalisemmat kaverit pitää mun parhaita kavereita ylimielisinä, koska ne ei koskaan puhu mitään jos törmätään jossain. Mun ystävien monet kokemukset ois jäänyt kokematta, jos mä en ois niin aktiivinen. Mutta ne ois jäänyt kokematta myös multa, koska ei mua kiinnostais kokea niitä yksin. Sanoit joskus, että sä et saa pyydettyä ketään ulos vaan sua pitää pyytää. Mun paras ystävä on just sellanen ja saan aina raahata sen joka paikkaan, mut sitte meillä on ihan parasta aikaa yhessä. Se on monesti tosi rasittavaa, et mä joudun aina olemaan se joka kysyy kahville ja hoitaa viikonlopuille menoa, mut oonhan mäki tosi rasittava välillä.

Mut oon kyllä samaa mieltä tuosta, et monesti ujot ihmiset on niitä mielenkiintoisimpia. Jaan nyt kylmästi entiset koulukaverit ujoihin ja suosittuihin, kun se tekee tästä ehkä selkeemmän. Mä olin lapsena tosi ujo, mut sit pääsin siitä eroon ja yläasteella liikuin sitte niiden ”suosittujen” kanssa. Entisenä ujona se oli musta ensin mahtavaa, mut sit ne varjopuolet tuli esiin. Mua esim. kiellettiin puhumasta mun ujolle luokkakaverille. Mä en voi sietää mun määräilyä, niin jatkoin kyllä kaveeraamista myös ujojen kanssa, mutta koska olin niiden ”vihollisten” paras kaveri, niin ei ne enää luottanu muhun. Mä muistan ku joskus sillon harmittelin ja toivoin, etten ois koskaan päässy eroon mun ujoudesta. Ne äänekkäät oli kyllä tosiaan mun parhaita kavereita, mut ne oli eläny niin pumpulissa ja rikkaista perheistä, etten voinu puhua niille ihan kaikesta (oon alkoholistiperheestä) ja kaipasin myös niitä ujoja ystäviä, niitä jotka osaa kuunnella.

Mun paras ystävä (myöskin Laura) muistuttaa hirveen paljo sua ja se on kyllä mun idoli, niin luen aina mielenkiinnolla tätä sun blogia. Täytän kesällä 19 ja vaikka ikäkriisiä pukkaa, niin ootan kyllä sitä et aikuistun tästä vielä! Toivottavasti saan vähän teidän järkeä mun päähän. :D Luen kyllä paljo samoja kirjoja ku te, mut en osaa analysoida niitä yhtä hyvin nii en ehkä syvenny niihin teksteihin tarpeeksi. Hirvee romaani, mut teki mieli kommentoida, ku oon aina vaan pohtinu tätä asiaa oman pään sisällä. :)

 
6. toukokuuta 2012 klo 19.03 , Blogger llaura kirjoitti...

niinhän se on, että aidoimmat tyypit sitä loppujen lopuksi parhaat tyypit vetää puoleensa :) oli sitten aidosti mitä tahansa, niin uskon, että niille löytyy ehdottomasti enemmän ystäviä, kuin huomionhakuisilta itsetunnon kohottajilta!<3

 
6. toukokuuta 2012 klo 19.03 , Blogger llaura kirjoitti...

3)

 
6. toukokuuta 2012 klo 19.06 , Blogger llaura kirjoitti...

huomaa että oot pohtinut, ihana! <3 onneksi ihminen voi olla aito ja hyvä, vaikkei olekaan ujo, joten älä siitä ujoudesta eroon pääsyä turhaan harmittele. vahvin on se, joka ei välitä määräilystä ja toisten mielipiteistä vähääkään, vaan on juuri niiden kanssa kenen luona on hyvä olla! kiitos ihanasta kommentista, mieletön vasta-ajatus näille muille pohdinnoille täällä. ei se aina tosiaan mene niinkään, että eniten äänessä olla ehtivät olisivat niitä epäaitoja ja itsekkäitä otuksia! :>

 
16. toukokuuta 2012 klo 1.40 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Iso peukku tälle postaukselle, juuri samanlaisia asioita oon itsekin pohtinut viimeisen vuoden aikana, vaikka en just nyt osaa niitä mitenkään tiivistää sanoiksi:) Mutta on ollut ihanaa huomata, että minä kelpaan juuri tällaisena, niin muille ihmisille kuin ennen kaikkea itselleni.

Ja sit mun täytyy vielä sanoa, että onhan tää bloggaaminenkin tietyllä tavalla itsensä asettamista esille, ja siten tosi rohkeaa, varsinkin ujolta ihmiseltä:)

 

Lähetä kommentti

pst, ennen kuin jätät kommentin, lue tämä pieni FAQ/UKK :--)
Olen 178cm pitkä,
koirani on japaninpystykorva,
teen kollaasit ja muokkaan kuvani PhotoFiltrellä,
ja jos sinulle näkyy tässä blogissa valkoinen laatikko tekstin/kuvien päällä, en osaa tehdä sille mitään, mutta kokeile vaihtaa selainta vaikka Mozillaan siitä Exploreristasi, tai päivitä se omasi ainakin uudempaan versioon, josko se sitten auttaisi! :--)

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu