Muuten vaan mitäänsanomaton Laura

Palaan aina välillä itse pohdiskelemaan näitä mun ujousjuttuja ja tätä tietynlaista "harmautta", josta kirjotin aiempaan blogiin ensimmäisen kerran (löytyy silti myös täältä). Tiedän olevani ehkä ensisilmäyksellä hyvinkin erilainen, mitä pohjimmiltani olen, ja olen aina huomannut käyttäytyväni isoissa porukoissa täysin erilailla, kuin niiden ihanien, tuttujen ja turvallisten ihmisten läsnäollessa. Sen myötä kun opin tavallaan nimeämään olevani ujo ja uusissa sosiaalisissa tilanteissa vähän vetääntyvä, tajusin myös pikkuhiljaa pystyväni hyväksyä tuon ominaisuuden itsessäni. Ja kun sen alkoi hyväksyä, ei se enää vaivannut ja häirinnyt niin paljoa kuin ennen, mikä taas johti siihen, että aloin ihan vahingossa sosialisoitua. Ujous väistyikin tietynlaisen itsevarmuuden tieltä, joten ehkä se alkuperäinen ongelma olikin nimenomaan itsetunnossa, eikä pelkässä vetäytymisen halussa.

Olen kuitenkin paininut tän ujouden kanssa vaikka miten kauan, ja suurin päämäärä onkin ollut päästä siitä kokonaan eroon. Naureskelin juuri sunnuntaiselle treffiseuralaiselleni Emmille, että viiltävintä mitä musta on jossain blogien haukkumisblogissa mainittu, oli sivulause Annan kaverina Laurasta, joka on muuten vaan mitäänsanomaton. Nyt se naurattaa, mutta silloin pari vuotta sitten se oli asia, jonka vähiten halusin kuulla. Koska silloin halusin olla jotain, halusin olla mieleenpainuva, halusin olla ihminen, joka herättää tunteita.

Jossain vaiheessa erehdyin yhdistämään vahvan itsetunnon ja räiskyvyyden toisiinsa. Nyt kun olen vähän kasvanut ja oppinut näkemään asioita toisenlaisista näkökulmista, ymmärrän, että niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. Kuten vähän aikaa sitten toisessa postauksessa sanoin, omaan silmääni jatkuva itsensä korostaminen vaikuttaa nykyään lähinnä heikolta itsetunnolta, siltä, että oma identiteetti pitääkin rakentaa muiden ihmisten mielipiteiden kautta. Ja jos oma persoonansa on niin vahva ja dominoiva, siinä käy hyvin helposti niin, että ihmiset joko vihaavat tai rakastavat sinua. Ei ole sitä harmaata, pehmeää aluetta siellä välillä, vaan on vain niitä, jotka pitävät rohkeudesta, ja niistä jotka ehkä näkevätkin sen "rohkeuden" läpi. Ja se, että joku vihaisi minua sillä nojalla, että yksi muu rakastaa, on aika ehdottoman vähän minua.

Ja tiedättekö mitä? Vaikka maailma tuntuu ihannoivan ihmisiä, jotka jakaa mielipiteitä, niin ketkä ne oikeassa elämässä onkaan niitä, keillä on eniten ystäviä? Eivät he aina ole niitä, jotka ovat aina ja joka paikassa esillä ja äänessä, vaan he ovat niitä, joista kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa. Ne on niitä ihania, mukavia kaikkien kavereita, jotka tulevat toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, ja antavat myös toisten ihmisten mielipiteille ja olemassa ololle arvoa. Niiden ihmisten luokse kaikki lopulta menevät, koska ne ovat niitä aidoimpia, puhtaimpia helmiä, jollaisia kaikkien elämässä tulisi olla. Sellaiset ihmiset eivät ehkä herätä samantien suuria tunteita, saati jää mieleen jostain yleisestä tilaisuudesta, mutta ne ihmiset takuulla osaavat kuunnella mitä toisella on sanottavana. Ja mikä ehdoton rikkaus maailmassa onkaan se, ettei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Kaikkien ei tarvitse olla superulospäin suuntautuneita, avoimia ja huomion keskipisteenä olevia, koska ei sinne kaikki kerralla mahdu. Maailma tarvitsee myös toisenlaisia ihmisiä, yhtään muiden piirteitä väheksymättä.

 

Ja kun tällaisia asioita yhtäkkiä tajuaa, niin ompa muuten paljon ihanampaa olla minä. Olla se, joka vähän jännittää uusia ihmisiä, ei halua ottaa koko tilaa haltuun eikä etsi jatkuvasti tilannetta esiintyä toisille ihmisille. Kun yhtäkkiä ymmärtää, että kiltit ja ne ihan tavallisetkin ihmiset ovat oikeasti myös mielenkiintoisia ja tutustumisen arvoisia, onkin paljon helpompi taas mennä uusiin tilanteisiin, ja tavata ihmisiä. Koska ehkä niistäkin löytyy ihmisiä, jotka arvostavatkin toisessa ihan samanlaisia piirteitä kuin sinä itse. Ja arvostavat juuri sitä erilaisuutta, sitä, että ihmiset ovatkin aidosti sitä mitä ovat, eivätkä yritä olla mitään muuta.

Olen siis tajunnut, että jos "ilkeintä", mitä minusta voidaan sanoa, on tituulerata mua muuten vaan mitään sanomattomaksi, se on aika suuri erävoitto. Koska että on muuten ihan helvetisti paljon siistimpää olla muuten vaan mitäänsanomaton, kuin negatiivisia tunteita herättävä. Olla se, joka ei ainakaan jää jo ensimmäisellä kerralla mieleen mistään hyökkäävistä piirteistään. Koska jos ihmisestä liikkuu maailmalla lähinnä huonoja juttuja, kuka toinen kiltti ihminen sellaiseen ihmiseen haluaa tutustua? Mulla sentään on vielä saumoja, hahaha. Ja tiedättekö vielä mitä muuta: oon tajunnut sen, että silloin kuin ihmisellä on itsellään hyvä olla itsensä kanssa, silloin itsevarmuus on kaikkein terveimmillään. Se sallii itselleen pelot, jännitykset ja vieraiden tilanteiden kammon, mutta se myös osaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin se on. Ja juuri siitä se lähtee, itsensä hyväksyminen ja hyvä olo. Ei kenestäkään muusta, ei muiden tavoista toimia, vaan siitä, että on juuri sitä mitä on. Ei mitään enempää tai vähempää.

(kuvat: Arez)