Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Harmaa kun Vanhasen Matti

maanantai 12. joulukuuta 2011

Harmaa kun Vanhasen Matti

Kun tuli tuosta ujoudesta puhetta 10 faktan yhteydessä, mua pyydettiin julkaisemaan tämä postaus vanhasta blogista uudelleen. Tästä on vuosi kun tämän ensimmäisen kerran julkaisin, mutta koska allekirjoitan täysin kaiken edelleen, ajattelin, että voisi olla ihan kiva tämän löytyvän täältä uudenkin blogin puolelta. Mulla on tarkoituksena kirjottaa vielä tästä ns. kakkososa, eli ajatuksia siitä, miten ujoudesta voi "selvitä", mutta ajattelin sen tosiaan kaipaavan myös mahdollisuuden löytää tämä ensimmäinen aiheeseen liittyvä postaus :)

22.11.2010
"Olen epävarma, ujo, hillitty, inhoan riehumista, turhista asioista kiljumista, liika draama aiheuttaa minulle päänsärkyä ja yritän pysyä poissa sellaisten ihmisten lähellä, joille on tärkeä huvi puhua muista paskaa selän takana. Olen neitimäinen, rauhallinen, rakastan tuttuja ja turvallisia asioita, ja tiedostan erityisen hyvin sen, että minuun pitää oikeasti tutustua kunnolla, ennen kun musta voi tykätä.

Olin kakarana se, joka puhua pälpätti koko ajan. Olin myös se, joka lähti mukaan kaikkiin kavereiden keksimiin idioottijuttuihin, ja olenpa ollut myös rehtorin puhuttelussa kaverini kanssa, jossa saimme kuulla olevamme varsinainen kauhukaksikko ystäväni Maijan kanssa, ja aina saamassa koko muuta luokkaa omiin järjettömyyksiimme mukaan. Mutta siinä missä Maija heitti pikkupoikien tavaroita roskiksiin tai kuralammikoihin, minä kirjoitin salaa anteeksipyyntökirjeitä näille ääliötempauksiemme kohteille. Minulle oli suurin pelko aina nimittäin se, että joku ei pitäisikään minusta.
Yläasteella meno ehkä vähän rauhoittui, ja olin varsin kiltti tyttö. Minulla oli ihania kavereita, joista paras on edelleen yksi läheisimmistä ystävistäni, mutta en kuitenkaan ollut enää mikään suuri rämäpää, ja koska vapaa-ajanviettooni kuului enemmän ratsastustunnit kuin Varkauden yksisuuntaisella kadulla (okei, Vrk'ssa oli tuolloin tosiaan tasan yksi yksisuuntainen katu, joten se oli jo aika käsite - ja kyllä, me pienen kaupungin kakarat tosiaan vietimme siellä railakkaita ryyppyhetkiä:--D) perjantaisin siiderin litkiminen, en ollut myöskään se kaikkein suosituin tyttö. Samoihin aikoihin muutenkin muutuin jollain tapaa vähän ujoksi ja hiljaiseksi. En nimittäin uskaltanut sanoa mitään, etten vaan nolaisi itseäni, ettei se johtaisi siihen ettei joku pitäisikään minusta.

Lukiossa hengailin tyttöjen kanssa, fanitin jääkiekkoa ja tapasin mun ensimmäisen poikaystävän IRC-Galleriassa. Etsin myös aika paljon itseäni, ja aloin ehkä pikkuhiljaa löytää jonkinlaista kiinnostusta ulkonäköäni kohtaan. Saatoin riidellä paljonkin ystävieni kanssa, koska olin/olen edelleenkin välillä aika hankala, enkä muista että kaikki ihmissuhteet eivät ole ihan itsestäänselviä. Sitä paitsi kuvittelin, että on jollain tasolla siistiä olla vähän bitch. Olin myös ulkopuolisen silmiin varmaan etäisen ja viileän oloinen, koska en osannut mennä juttelemaan kellekään tuntemattomammalle kovin luontevasti, vaan odotin että joku tulisi puhumaan minulle ensin. Eikä minua kamalasti kiinnostanutkaan uudet tuttavuudet, koska pelkästin, etteivät he kuitenkaan pitäisi minusta. Ja sitä paitsi, olinhan baarielämän 18 vuotta täytettyäni huomannut, että ainakin siellä riitti viikonloppuisin poikia, ketä pussailla vähäsen.
Lukion jälkeen lähdin vuodeksi Osloon. Olin au pairina maailman upeimmassa suomalaisperheessä, ja ensimmäistä kertaa ihan ex tempore ulkona kaikesta tutusta ja turvallisesta. Yhtäkkiä olikin pakko tutustua uusiin ihmisiin. Ja tulihan niihin tutustuttuakin, etenkin poikiin, taisin olla hyvin "rakastunut" kaksi kertaa jo ensimmäisen Oslo-kuukauteni aikana. Ja eipä varmaan mikään yllätys, että olin aika sydän pipinä sitten loppuvuoden. Löysin kuitenkin muutaman todella ihanan ystävän tuon kyseisen vuoden aikana, ja kasvoin ehkä maailman eniten ihmisenä eläessäni entuudestaan täysin tuntemattoman perheen kanssa kaukana kotoa turvallisista ympäristöistä. Mutta en enää pelännyt ihan niin paljoa, etteivätkö ihmiset pitäisi minusta, ainakaan noin kivana kaverina.

Oslosta muutin suoraan Helsinkiin, koska olin saanut täältä kesätöitä ja halusin paikkakunnalle opiskelemaan. Tarkoitus oli viettää villi ja ihana sinkkukesä, mutta jo kahden viikon päästä tänne muutettuani parhaan lukioystäväni Annan ollessa käymässä, tutustuin baarissa yhteen pitkään, tummaan ja söpöön poikaan. En tosin ollut alussa kovinkaan vakuuttunut siitä, että tästä nyt mitään tulisi, olin Oslo-juttujen takia vieläkin todella skeptinen kaikkia kaksilahkeisia kohtaan, ja olin 110% varma että taas se vaan tiedetään minkä perässä tuokin poika mulle soittelee ja onhan se nyt vähän liian hyvännäkönenkin mulle kun olen itse niin tavallinen. Eikä se tykkäis musta kuitenkaan kun tutustuis vähän paremmin.
Mutta on se tainnut kyllä tykätä, koska 4,5 vuoden jälkeen se hengaa tossa mun vieressä edelleen. Ja pikkuhiljaa olen ehkä alkanut huomaamaan, että muillekin ihmisille kannattaa antaa mahdollisuus. Ja ymmärtänyt ettei se, etteivät he tule suoraan minulle puhumaan, johdukaan siitä, että olen jotenkin tosi säälittävä nobody, vaan siitä, että he ehkä odottavatkin minun tulevan juttelemaan heille. Tai että joskus ihan oikeasti kannattaa vaan tapella sitä omaa ujouttaan vastaan, ja tunkea itseään tilaisuuksiin, joissa toisille on pakko puhua. Hengasinhan minäkin noiden blogityttöjen kanssa vaikka miten monta kertaa, enkä varmana sanonut mitään, ettei ne vaan ajattele että "ompa toi Laura outo", etteivät he vaan olisi tykkäämättä minusta! Ja sit yks kerta möläytän muutaman viinilasin jälkeen Nadjalle ja Merille, että "pidätteköhän te minua ihan outona, kun mä vaan aina oon hiljaa ja kyylään." Eikä ne pitäneetkään, vaan ne tykkäskin musta. Vaikka olinkin aina hiljaa.

Ja olen nykyään samaan aikaan maailmankaikkeuden onnellisin, kun mulla on niin ihania ja upeita ihmisiä lähellä, ja hieman myös surullinen, kun kaksi todella ihanaa poistuu kohta hetkeksi pois samalta mantereelta. Ilman näitä ihmisiä, Annaa, Meriä, Kimmoa, lukioystävääni Annaa, Tarua, mun koulu- ja työkavereita en olis se vähän hölmö ja spontaani Laura, joka sillon tällön näkyy ehkä täällä blogimaailmassakin, ehkä tosin enemmän siellä Merin ja Annan postauksissa. Sillä omassa blogissani on vielä jotain, miksen ole osannut antaa ihan sitä ominta itseäni teille täysillä.

Tämä postaus on ehdottomasti henkilökohtaisin vuodatus, mitä oon teille ikinä antanu. Ja ehkä tulen antamaankaan. Mä en haluais olla se hajuton, mauton ja väritön, jonka todellisen luonteen tuntee vaan läheisimmät ihmiset. Mä haluaisin jakaa mun mielipiteitä ääneen enemmän, koska minulta niitä tosiaan löytyy. Haluaisin osata herättää enemmän tunteita, olla joko todella ihana tai ihan helvetin hirveä, enkä aina ihan se OK.

Mutta tää blogimaailma osaa olla aika raadollinen. Ihmiset kuvittelevat, että koska toinen kertoo asioitaan julkisesti blogissa, saa sille sitten vastalauseeksi olla totaalisen ilkeä munapää. Ja mitä vähemmän kerron henkilökohtaisia asioitani, omia fiiliksiä ja tuntojani, sen varmemmin säästyn myös aivan järkyttävältä paskan määrältä, mitä lukijat välillä osaavat kaataa bloggareiden niskaan. Mun mielestä olisi upeeta jatkaa tätä bloggaamista hamaan tulevaisuuteen asti, antaa itsestäni teillekin enemmän, kirjoittaa pidempiä postauksia ja ottaa asioihin kantaa, olla hyvä bloggaaja. En haluaisi olla ihan ok, semmonen semikiva joka ottaa kivoja asukuvia kivoilla taustoilla, vaan haluaisin että musta oikeasti tykättäisiin. Mutta se vaatisi myös sen, että te kaikki saisivat minusta enemmän, myös ne, jotka ei lopulta tykkäiskään siitä, millaiseksi tämän hiljaisen ja rauhallisen kuoreni alta paljastuisin."

Tunnisteet: , , ,

27 kommenttia:

12. joulukuuta 2011 klo 10.47 , Blogger Laura kirjoitti...

Ihana teksti <3 Monin puolin tuntui että ihan kuin omia ajatuksia olisi lukenut, mielenkiinnolla jään odottamaan kakkososaa!

 
12. joulukuuta 2011 klo 11.50 , Blogger jenni kirjoitti...

eikä, ihan mahtavaa että julkaisit tämän postauksen täälläkin! muistan lukeneeni tämän jo silloin vanhan blogin puolelta ja tää oli ehdottomasti yks mun lemppari postauksista :) susta saa tästä vielä niin paljon enemmän sellaisen symppiksen oloisen ja musta ainakin sä olet kaikkea muuta kuin ihan vain ok! ♥

 
12. joulukuuta 2011 klo 11.56 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Voi että ku alko melkeen itkettämään ku luki tätä koska tää kuvaa niin paljon mun luonnetta ja ajatuksia. Erona vaan se että olen 18 ja en vois kuvitellakaan lähteväni yksin vieraaseen maahan au pairiksi, vaikka siitä on tullut joskus haaveiltuakin. Oot ollut kyllä todella rohkea sinne lähtiessäsi:)
Ja olet onnekas että vaikka oletkin ujo niin olet onnistunut löytämään ihania ihmisiä ja ystäviä ympärillesi. Itsellä on nimittäin se tilanne ettei löydy oikeastaan yhtään läheistä ystävää ja olen muutenkin ihan yksin. Ja ihmisiin tutustumisen esteenä on älyttömän ujouden lisäksi masennus joka hankaloittaa vaikeaa tilannetta entisestään. Mutta tää kyllä auttaa mua jaksamaan ja toivomaan että joku päivä minäkin uskallan vähän enemmän ja tutustun ihmisiin joiden kanssa uskallan olla oma itseni.

 
12. joulukuuta 2011 klo 12.02 , Anonymous Suvi kirjoitti...

Olen seurannut blogiasi jonkin aikaa ja susta on tullut yks mun lemppari bloggareistani. Mun mielestäni et ole "vain ok" vaan vaikutat todella mielenkiintoiselta ja syvälliseltä ihmiseltä! (+olet kaunis ja sulla on kiva tyyli):) Itsellä on ollut/on sama "ongelma" ujouden ja arkuuden kanssa..pikku hiljaa sitä on kuitenkin alkanut ymmärtää ettei siitä pääse oikein muulla eroon kuin sillä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja yrittämällä olla miettimättä kaikkea niin paljon..on myös hyvä just pakottaa itsensä välillä vähän vaikeisiin ja jänniin tilanteisiin..ja sitten tulee hyvä fiilis kun huomaa et niistä selviytyykin eikä tule maailmanloppua :D Ja toisaalta, maailma olis ihan hirveä paikka jos kaikki olis semmosia pälättäjiä ja hirveen itsevarmoja ihmisiä!

 
12. joulukuuta 2011 klo 12.27 , Blogger llaura kirjoitti...

Laura:

Jenni: ♥♥

anonyymi: no mutta muru sä oot tosiaan "vasta" 18, sulla on vielä niiin paljon aikaa edessä tutustua ihmisiin ja löytää niitä parhaita ystäviä! ♥ mä oon itekin ollu reilusti yli 20 kun oon niihin omiin parhaisiini tutustunut, joten sulla on vielä paaljon aikaa :) siinä vaiheessa kun sen oman ujouden tiedostaa, sille voi alkaa tekemään jotain, ja siitä voi yrittää päästä yli. niin elämästäkin on vain huomattavasti helpompi nauttia. ♥

Suvi: toi "ihan ok" ja oikeastaan koko alkuperäinen postaus lähti liikkeelle tästä saamastani kommentista: "Sitten taas miinusta ehdottomasti on se, ettei tässä blogissa ole mitään erikoisen kiinnostavaa. Oon muista blogeista (Annan ja Merin) saanut susta huomattavasti mielenkiintoisemman kuvan, kun itse annat itsestäsi ja blogistasi. Blogisi ulkoasusta alkaen kaikki on aika harmaata ja tasapaksua. Blogissasi toistuvat samantyyppiset postaukset kuukausittain (kuukauden parhaat-jutut, tyyli-ikoni-julkkiksett jne.) Ei koskaan mitään yllättävää. Blogissa annat itsestäsi todella sellainen hiljainen ja rauhallinen Laura kuva. Blogisi saisi varmasti saisi luonnetta ja asennetta, jos irtautuisit vanhoista turvallisista (ja nopeasti toteutettavista) kaavoista ja antaisit sen villin luonteesi viedä :) Lisäksi tyylistäsi vielä.. Se on ihana, mutta annatko itse sille arvoa tarpeeksi? Lukijana mulle on jäänyt sellainen kuva, että "tää ei käy mulle, näihin oon väärän pituinen, näitä värejä en voi käyttää"---> "vedän sitten päälle näitä"." :) jätin sen vaan nyt tästä tekstistä pois, kun ei periaatteessa kuulu enää asiaan :)

 
12. joulukuuta 2011 klo 13.36 , Blogger MouMou kirjoitti...

Voi ei! Teitkö tämän sen erään HH-blogin aikoihin? Todella hyvä ja riipaiseva teksti. Musta olet kyllä ihana juuri tuollaisena.:)<3

 
12. joulukuuta 2011 klo 14.19 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kiva että tää teksti on nyt myös tässä uudessa blogissa. :) Tykkäsin tekstistä kovasti jo silloin kuin julkaisit sen ekan kerran ja edelleen se on yhtä hyvä. Kirjoituksesi antaa myös itselle toivoa, että ujous ei ole niin kahlitseva ja rajoittava asia kuin miltä se välillä tuntuu. :)

 
12. joulukuuta 2011 klo 14.38 , Anonymous Tupu kirjoitti...

Mä tykkäsin tästä sillon ensimmäisellä kerralla, ja tykkään tästä myös tällä toisella kerralla :)

 
12. joulukuuta 2011 klo 15.11 , Blogger Roosa kirjoitti...

mäkin tykkäsin tästä jo silloin ekalla kerralla ja nyt oli hauska lukea tätä, kun itsekin on muuttunut ja päässyt jollain tapaa yli pahimmasta ujoudesta ja hyväksynyt sen, että ehkä sitä voikin olla ihan kiva tyyppi muiden mielestä :)) silloin ekaa kertaa tätä lukiessa kun vielä vasta haaveilin siitä :-)

 
12. joulukuuta 2011 klo 15.14 , Blogger Kisu kirjoitti...

mun on väsyneenä ja hieman levottomana ihmisenä hirveen vaikeeta lukea pitkiä selostuksia, mutta tän luin alusta loppuun! tää oli ihanan rehellinen ja avoin postaus ja en tiiä pystyisinkö ikinä näin rakentavaa ja hyvää postausta tekemään, joten respect to you c: ja usko pois, oot kaikkea muuta ku tylsä tai "ihan ok" c :

 
12. joulukuuta 2011 klo 15.30 , Anonymous tannttu kirjoitti...

Tais taa olla toinen kerta kun luen taman. Olen itsekin ujo ja hiljainen ja tosi huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Mutta kun aloitin työt kaupassa joskus pari vuotta sitten, työkaverit olivat mahtavia ja minusta tuli vahan itsevarmempi. Muutenkin kaupassa työskentely jotenkin nostaa itsevarmuutta, kun joutuu tekemisiin erilaisten ihmisten kanssa.
Sen lisaksi lahdin itsekin auppariksi, just seuraavalla viikolla tuun takas taalta. Ja voin sanoo, et mulla nous itsevarmuus ja ehka vahan paremmin oppi tuntee itsensa ihmisena :)
Mutta on aina jotenkin lohduttavaa lukea, etta ei ole ainut ujo, vaikka tietaakin etta muitakin on :D

 
12. joulukuuta 2011 klo 16.10 , Anonymous sofia kirjoitti...

tosi kiva postaus tää ! :D Tuntuu et oisin ite voinu kirjottaa tän ku osasin samaistuu tähän niin hyvin.

 
12. joulukuuta 2011 klo 16.42 , Blogger sansu kirjoitti...

Tosi mahtava postaus! Pakko sanoa se, että musta kaikkien ei ole pakko olla semmoisia supertunteitaherättäviä ihmisiä, sellaisia joista joko tykkää paljon tai ei tykkää yhtään. Semmoiset ihmiset kun parhaimmillaan ovat tosi mahtavia, mutta usein jyräävät myös muut alleen... Minusta on arvostettavaa, että joku miettii myös muita! Toisaalta ei saa taas liikaa miettiä, että mitä muut kelaavat itsestä.

 
12. joulukuuta 2011 klo 18.02 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Mä tossa jonkun aikaa sit löysin sun blogin ihan sattumalta,ku netissä pörräsin. :) Ni aloin sit seurailemaan tätä,itsekkin olen varkaudesta,tai täällä vieläkin olen. Mihikäs täältä pääsee. :D Mä muistan kanssa ne ykssuuntasen ryyppäily illat,ne oli kyllä ihan huippuja. :) Mitä nyt näin jälki käteen ajateltuna,ei kai niissä kovin järkeä ollu. :) Mukavia muistoja tulee kuitenkin niistä ajoista. :)

 
12. joulukuuta 2011 klo 18.46 , Anonymous iina kirjoitti...

Ihan mahtava, tuo oli suoraan mun elämästä! Oon aina se hiljaisin, ujoin, ja musta todella kuvitellaan että oon jotenki kylmä ja välinpitämätön ihminen.. Vaikka en todellisuudessa sitä ole :) En osaa jutella luontevasti tuntemattomien kanssa, en tiiä tuunko koskaan oppimaan mutta tiedostan asian ja koitan tsemapta itteäni :) kyl tää tästä!!

 
12. joulukuuta 2011 klo 19.32 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

IHANA<3 samaistun tenkstiisi aika syvästi, ja tuntuu että sain tästä pienen tönäisyn kohti sitä "kokonaisempaa/parempaa minää" Kiitti sulle tästä, oot ihan huippu:)

 
12. joulukuuta 2011 klo 19.46 , Blogger Senja kirjoitti...

mä muistan myös tän tekstin hyvin ja täytyy sanoa uudestaan, että rohkea olet kun kirjoitat aiheesta tänne :) !

 
12. joulukuuta 2011 klo 19.58 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

nyt on kyllä pakko kommentoida vaikka sellasta en yleensä harrastakkaan:) ensinnäkin (vai ensinäkin?) olisin voinu ite kirjottaa tän oikeestaan koko tekstin. siis ihankun mun mielestä ja suusta. välillä en just uskalla puhua koska pelkään et musta ei tykätä, ja en osaa tutustua uusiin ihmisiin ja silleen. ootan innolla sitä part 2:sta:) oli kyllä tosi ihana postaus ja sait mut vähän itkeenkin:') sulla on ihana blogi ja olet ihana<3

 
12. joulukuuta 2011 klo 22.19 , Anonymous Laura T. kirjoitti...

Luin tän jo vanhan blogin puolella, ja iskee ihan samalla voimalla kuin ensimmäiselläkin kertaa.
''I'm shy, not anti-social''- keksi joku joskus väläyttää.

 
12. joulukuuta 2011 klo 22.54 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hei! Hieno teksti ja hyvä että olet pystynyt kesyttämään ujouttasi :) Ei kaikkien pidä olla suunapäänä ja kyllä meitä hiljasempiakin tarvitaan tasoittamaan äänekkyyttä omalla rauhallisella olemuksella. Yleensä sanotaan, että ujompia kuunnellaan enemmän ja heillä on sanottavaa, kun sitä oikeasti on. Hijlaisuus voi olla joskus ystävä.

Itse olen kanssa tarkkailija ja rauhallinen ujo, mutta rohkeana olen pyrkinyt siihen ettei se ominaisuus estäisi minua elämästä ja kokemasta erilaisia mahdollisuuksia. Aina ei ole onnistunut, mutta minulla on hei, koko loppuelämä aikaa oppia olemaan sponttaanisempi ja tuntemaan itseäni paremmin. Ujoudella sekä salaperäisyydellä voi myös hurmata.

ps. Näkyyköhän muilla häiritsevää valkoista neliötä, joka on yleensä kuvan tai tekstin päällä? Latistaa lukunautintoa, muissa blogeissa ei ole tätä ongelmaa. Mikä lie?

-Tiia

 
12. joulukuuta 2011 klo 23.27 , Blogger llaura kirjoitti...

MouMou: varsinaisesti ton ylempänä kommentoineeni kommentin perusteella, mutta eiköhän se about samoihin aikoihin ollu kans.. :)

kaikki ihanat: ootte ihania, pus! <3

Tiia: ei onneks pidäkään, ja onneks musta tuntuu et sitäkin on alettu huomata enemmän :) ja mitä tuohon neliöön tulee, siitä on muutamat muutkin sanoneet, mutta itse en moiseen koskaan ole törmännyt :o mitä selainta käytät? jos exploreria, niin sillä on googlen sivujen kanssa yleisestikin ongelmia, kokeile mozillaa tai chromea! jos käytät jo jompaa kumpaa niistä, ja silti näkyy neliö, niin sit oon hämmentyny :o joku koodivirhe se varmaan on, mutta en sille osaa mitään tehdä kun en tosiaan moista koskaan itse näe!

 
13. joulukuuta 2011 klo 11.47 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Viitaten tohon Tiian kommentissa mainittuun neliöön, niin mullakin eilen ekan kerran näkyi tossa sun, Merin ja Annan kuvassa Annan pään vieressä, ton kattolampun päällä valkoinen neliö. Mutta nyt sitä ei enää siinä ole, et en tiiä mistä mahtoi johtua. :o

 
13. joulukuuta 2011 klo 15.54 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

tosi hienoo et päätit jakaa jotain tällasta. ehkä se oli osittain niin hienoo, koska koko teksti oli mulle erittäinkin samaistuttava. oon ite nyt ettimässä sitä omaa rohkeutta ulkomailta ja tää on todellaki kannattanu. mut se mitä nyt piti sanoo on, että oli ilo lukea tää. kiitos. sun blogia on yleensäki tosi kiva käydä lueskelemassa, tulee aina hyvä fiilis:)

 
13. joulukuuta 2011 klo 18.21 , Anonymous tiiu kirjoitti...

tää oli ihana postaus <3 samanlaisten asioiden kanssa itsekin kun olen painiskellut koko nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni (olen nyt 26). mulla ujous ja itseni hyväksymättömyys johtivat lopulta muutama vuosi sitten syömishäiriöön, ja siitä selvittyäni olen jotenkin antanut mennä ja uskaltanut olla oma itseni paljon enemmän. kaikkea hyvää sulle, jatka kivan blogin kirjoittelemista :)

 
14. joulukuuta 2011 klo 21.46 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Minäkin tunnistan itseni joistakin kohdista tuota tekstiä. Olin nuorempana myöskin todella, todella ujo ja aina samassa porukassa, tuttujen ja turvallisten ihmisten ystävä. Olen myös viettänyt aikaa yksin ulkomailla ja se jos mikä todella kasvattaa ja opettaa tuntemaan itseään, ja sen ja iän myötä olenkin sitten vähän päässyt ujoudesta eroon.

Lopulta tilanne on kuitenkin kääntynyt niin, että tutussa porukassa uskallan avata suutani vähän liikaakin ja musta tuntuu että monikaan ei minusta sen takia pidä ja välillä oikein tuntuu siltä että "olempas ärsyttävä". Hetkittäin lähes inhoan itseäni sen takia millainen olen tuttujen ihmisten seurassa. Että "tällanenko mä nyt sitten oikeasti olenkin". Hämmentävä tunne! Vieraiden ihmisten seurassa sen sijaan olen edelleen ujo ja vaivaantunut. Myös joidenkin kavereiden (ei ystävien kuitenkaan tietenkään) seurassa en viihdy kahden kesken koska iskee se sama vanha epävarmuus että mitähän pitäisi jutella.

Ahdistavaa kun tuntuu, että ei oikein löydä sellaista kultaista keskitietä tähän ujous/sosiaalisuus puoleensa..

-Taija

 
21. joulukuuta 2011 klo 20.19 , Anonymous Heidi kirjoitti...

vau kaikki te "suomen parhaimmat" bloggaajat, mun lemppari bloggaajat ja kauneimmat ihmiset tunnette(ko) toisenne? Luen ainakin sun, Merina ja Annan blogia ja yksinkertaisesti rakastan niitä, teillä on ihana tyyli ja ootte uskomattoman kauniita! Oot kyllä yks mun esikuvista, ihan mahtva persoona, blogi, tyyli ja kaikki!

 
22. joulukuuta 2011 klo 13.45 , Blogger llaura kirjoitti...

anonyymi: se on käsittääkseni sellanen katoileva juttu :o

anonyymi: ihana kuulla :) <3

tiia: upeeta kuulla,että olet onnistunut tuosta kaikesta selviämään! <3

Taija: voi, toi on niiiin tuttu tunne!! jotenkin vaan sitä osaa olla vaan jotain ääripäätä, mutta ehkä sekin on vain osa meidän persoonallisuuksia?! :) ja se toinenkin ääripää pitäisi osata hyväksyä siinä missä ujouskin!

Heidi: aww, voi kiitos :D <3 juu Anna ja Meri on tosiaan yksiä mun parhaita ystäviä, nyt hieman kauempana, mutta ehkäpä ne kohta saa taas ainakin joksikin aikaa takasin Suomeen :)

 

Lähetä kommentti

pst, ennen kuin jätät kommentin, lue tämä pieni FAQ/UKK :--)
Olen 178cm pitkä,
koirani on japaninpystykorva,
teen kollaasit ja muokkaan kuvani PhotoFiltrellä,
ja jos sinulle näkyy tässä blogissa valkoinen laatikko tekstin/kuvien päällä, en osaa tehdä sille mitään, mutta kokeile vaihtaa selainta vaikka Mozillaan siitä Exploreristasi, tai päivitä se omasi ainakin uudempaan versioon, josko se sitten auttaisi! :--)

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu