Harmaa kun Vanhasen Matti

Kun tuli tuosta ujoudesta puhetta 10 faktan yhteydessä, mua pyydettiin julkaisemaan tämä postaus vanhasta blogista uudelleen. Tästä on vuosi kun tämän ensimmäisen kerran julkaisin, mutta koska allekirjoitan täysin kaiken edelleen, ajattelin, että voisi olla ihan kiva tämän löytyvän täältä uudenkin blogin puolelta. Mulla on tarkoituksena kirjottaa vielä tästä ns. kakkososa, eli ajatuksia siitä, miten ujoudesta voi "selvitä", mutta ajattelin sen tosiaan kaipaavan myös mahdollisuuden löytää tämä ensimmäinen aiheeseen liittyvä postaus :)

22.11.2010

"Olen epävarma, ujo, hillitty, inhoan riehumista, turhista asioista kiljumista, liika draama aiheuttaa minulle päänsärkyä ja yritän pysyä poissa sellaisten ihmisten lähellä, joille on tärkeä huvi puhua muista paskaa selän takana. Olen neitimäinen, rauhallinen, rakastan tuttuja ja turvallisia asioita, ja tiedostan erityisen hyvin sen, että minuun pitää oikeasti tutustua kunnolla, ennen kun musta voi tykätä.

Olin kakarana se, joka puhua pälpätti koko ajan. Olin myös se, joka lähti mukaan kaikkiin kavereiden keksimiin idioottijuttuihin, ja olenpa ollut myös rehtorin puhuttelussa kaverini kanssa, jossa saimme kuulla olevamme varsinainen kauhukaksikko ystäväni Maijan kanssa, ja aina saamassa koko muuta luokkaa omiin järjettömyyksiimme mukaan. Mutta siinä missä Maija heitti pikkupoikien tavaroita roskiksiin tai kuralammikoihin, minä kirjoitin salaa anteeksipyyntökirjeitä näille ääliötempauksiemme kohteille. Minulle oli suurin pelko aina nimittäin se, että joku ei pitäisikään minusta.

Yläasteella meno ehkä vähän rauhoittui, ja olin varsin kiltti tyttö. Minulla oli ihania kavereita, joista paras on edelleen yksi läheisimmistä ystävistäni, mutta en kuitenkaan ollut enää mikään suuri rämäpää, ja koska vapaa-ajanviettooni kuului enemmän ratsastustunnit kuin Varkauden yksisuuntaisella kadulla (okei, Vrk'ssa oli tuolloin tosiaan tasan yksi yksisuuntainen katu, joten se oli jo aika käsite - ja kyllä, me pienen kaupungin kakarat tosiaan vietimme siellä railakkaita ryyppyhetkiä:--D) perjantaisin siiderin litkiminen, en ollut myöskään se kaikkein suosituin tyttö. Samoihin aikoihin muutenkin muutuin jollain tapaa vähän ujoksi ja hiljaiseksi. En nimittäin uskaltanut sanoa mitään, etten vaan nolaisi itseäni, ettei se johtaisi siihen ettei joku pitäisikään minusta.

Lukiossa hengailin tyttöjen kanssa, fanitin jääkiekkoa ja tapasin mun ensimmäisen poikaystävän IRC-Galleriassa. Etsin myös aika paljon itseäni, ja aloin ehkä pikkuhiljaa löytää jonkinlaista kiinnostusta ulkonäköäni kohtaan. Saatoin riidellä paljonkin ystävieni kanssa, koska olin/olen edelleenkin välillä aika hankala, enkä muista että kaikki ihmissuhteet eivät ole ihan itsestäänselviä. Sitä paitsi kuvittelin, että on jollain tasolla siistiä olla vähän bitch. Olin myös ulkopuolisen silmiin varmaan etäisen ja viileän oloinen, koska en osannut mennä juttelemaan kellekään tuntemattomammalle kovin luontevasti, vaan odotin että joku tulisi puhumaan minulle ensin. Eikä minua kamalasti kiinnostanutkaan uudet tuttavuudet, koska pelkästin, etteivät he kuitenkaan pitäisi minusta. Ja sitä paitsi, olinhan baarielämän 18 vuotta täytettyäni huomannut, että ainakin siellä riitti viikonloppuisin poikia, ketä pussailla vähäsen.

Lukion jälkeen lähdin vuodeksi Osloon. Olin au pairina maailman upeimmassa suomalaisperheessä, ja ensimmäistä kertaa ihan ex tempore ulkona kaikesta tutusta ja turvallisesta. Yhtäkkiä olikin pakko tutustua uusiin ihmisiin. Ja tulihan niihin tutustuttuakin, etenkin poikiin, taisin olla hyvin "rakastunut" kaksi kertaa jo ensimmäisen Oslo-kuukauteni aikana. Ja eipä varmaan mikään yllätys, että olin aika sydän pipinä sitten loppuvuoden. Löysin kuitenkin muutaman todella ihanan ystävän tuon kyseisen vuoden aikana, ja kasvoin ehkä maailman eniten ihmisenä eläessäni entuudestaan täysin tuntemattoman perheen kanssa kaukana kotoa turvallisista ympäristöistä. Mutta en enää pelännyt ihan niin paljoa, etteivätkö ihmiset pitäisi minusta, ainakaan noin kivana kaverina.

Oslosta muutin suoraan Helsinkiin, koska olin saanut täältä kesätöitä ja halusin paikkakunnalle opiskelemaan. Tarkoitus oli viettää villi ja ihana sinkkukesä, mutta jo kahden viikon päästä tänne muutettuani parhaan lukioystäväni Annan ollessa käymässä, tutustuin baarissa yhteen pitkään, tummaan ja söpöön poikaan. En tosin ollut alussa kovinkaan vakuuttunut siitä, että tästä nyt mitään tulisi, olin Oslo-juttujen takia vieläkin todella skeptinen kaikkia kaksilahkeisia kohtaan, ja olin 110% varma että taas se vaan tiedetään minkä perässä tuokin poika mulle soittelee ja onhan se nyt vähän liian hyvännäkönenkin mulle kun olen itse niin tavallinen. Eikä se tykkäis musta kuitenkaan kun tutustuis vähän paremmin.

Mutta on se tainnut kyllä tykätä, koska 4,5 vuoden jälkeen se hengaa tossa mun vieressä edelleen. Ja pikkuhiljaa olen ehkä alkanut huomaamaan, että muillekin ihmisille kannattaa antaa mahdollisuus. Ja ymmärtänyt ettei se, etteivät he tule suoraan minulle puhumaan, johdukaan siitä, että olen jotenkin tosi säälittävä nobody, vaan siitä, että he ehkä odottavatkin minun tulevan juttelemaan heille. Tai että joskus ihan oikeasti kannattaa vaan tapella sitä omaa ujouttaan vastaan, ja tunkea itseään tilaisuuksiin, joissa toisille on pakko puhua. Hengasinhan minäkin noiden blogityttöjen kanssa vaikka miten monta kertaa, enkä varmana sanonut mitään, ettei ne vaan ajattele että "ompa toi Laura outo", etteivät he vaan olisi tykkäämättä minusta! Ja sit yks kerta möläytän muutaman viinilasin jälkeen Nadjalle ja Merille, että "pidätteköhän te minua ihan outona, kun mä vaan aina oon hiljaa ja kyylään." Eikä ne pitäneetkään, vaan ne tykkäskin musta. Vaikka olinkin aina hiljaa.

Ja olen nykyään samaan aikaan maailmankaikkeuden onnellisin, kun mulla on niin ihania ja upeita ihmisiä lähellä, ja hieman myös surullinen, kun kaksi todella ihanaa poistuu kohta hetkeksi pois samalta mantereelta. Ilman näitä ihmisiä, Annaa, Meriä, Kimmoa, lukioystävääni Annaa, Tarua, mun koulu- ja työkavereita en olis se vähän hölmö ja spontaani Laura, joka sillon tällön näkyy ehkä täällä blogimaailmassakin, ehkä tosin enemmän siellä Merin ja Annan postauksissa. Sillä omassa blogissani on vielä jotain, miksen ole osannut antaa ihan sitä ominta itseäni teille täysillä.

Tämä postaus on ehdottomasti henkilökohtaisin vuodatus, mitä oon teille ikinä antanu. Ja ehkä tulen antamaankaan. Mä en haluais olla se hajuton, mauton ja väritön, jonka todellisen luonteen tuntee vaan läheisimmät ihmiset. Mä haluaisin jakaa mun mielipiteitä ääneen enemmän, koska minulta niitä tosiaan löytyy. Haluaisin osata herättää enemmän tunteita, olla joko todella ihana tai ihan helvetin hirveä, enkä aina ihan se OK.

Mutta tää blogimaailma osaa olla aika raadollinen. Ihmiset kuvittelevat, että koska toinen kertoo asioitaan julkisesti blogissa, saa sille sitten vastalauseeksi olla totaalisen ilkeä munapää. Ja mitä vähemmän kerron henkilökohtaisia asioitani, omia fiiliksiä ja tuntojani, sen varmemmin säästyn myös aivan järkyttävältä paskan määrältä, mitä lukijat välillä osaavat kaataa bloggareiden niskaan. Mun mielestä olisi upeeta jatkaa tätä bloggaamista hamaan tulevaisuuteen asti, antaa itsestäni teillekin enemmän, kirjoittaa pidempiä postauksia ja ottaa asioihin kantaa, olla hyvä bloggaaja. En haluaisi olla ihan ok, semmonen semikiva joka ottaa kivoja asukuvia kivoilla taustoilla, vaan haluaisin että musta oikeasti tykättäisiin. Mutta se vaatisi myös sen, että te kaikki saisivat minusta enemmän, myös ne, jotka ei lopulta tykkäiskään siitä, millaiseksi tämän hiljaisen ja rauhallisen kuoreni alta paljastuisin."