Urheiluvihaajan urheilupäiväkirja
Minä vihaan sitä, että sängystä pitää nousta liian aikaisin. Vihaan myös sitä, että pelkillä leivonnaisilla ei voi elää. Vihaan hengästymistä, vihaan sohvalta poistumista, vihaan urheilullisia vaatteita ja vihaan veden juomista. Vihaan myös megaurheilullisia ihmisiä, mutta ennen kaikkea vihaan itse urheilemista. Ja oikeastaan vihaan kaikkea muutakin urheilua maailmassa. Piste. 
Minun mielestäni tosiaan ihmiset, jotka sanovat elävänsä urheilulla, ovat vähintäänkin epäilyttäviä. Se, että joku vapaaehtoisesti rääkkää itseään päivittäin hikoiluun ja hengästymiseen johtavalla toiminnalla, on omituista. Onhan vaihtoehtona ihan vain hengailla sohvalla, lukea mukavia kauneusjuttuja blogeista ja syödä pullaa. Mitä sitten jos oma keskivartalonseutu ei ole ihan timmeimmillään, tai reidet eivät pauku lihaksikkuudestaan kun kävelee eteenpäin, ihan hyviähän sitä ollaan muutenkin! Ja mitä sitten, jos ei jaksa juosta bussipysäkille kun huomaa olevansa vähän myöhässä, tuleehan sieltä 10 minuutin päästä uusi bussi. Ja hei, pieni epätimmiytyminen, sehän kuuluu vain ikääntymiseen, johan minä elokuussa täytän 25 vuotta!
Mutta tänä keväänä olen kuitenkin herännyt muutamaan pieneen itsenikehittämisjuttuun, ja kuten jo sosiaalisten suhteiden kanssa on käynyt, olen tajunnut, että tärkeintä elämässä on mukavuusalueeltaan poistuminen. Joten minä, penkkiurheiluakin kammoksuva yksilö, päätin hankkia helmikuussa salijäsenyyden. Ja kun saleilu ei tällaisilla aurinkoisilla keleillä ihan niin hirveästi natsaa, päätin alkaa juoksemaan. Tavoitteena juosta syyskuun ensimmäinen päivä 10 kilometrin lenkki alle tunnissa, vaikka kunnon kohottamiseni alkaa, jos nyt ei ihan nollasta, niin kakkosesta. Ja sitä paitsi, minähän vihaan juoksemista.
Siispä vaikka edelleen hengästyminen on kamalinta mitä tiedän, ja vaikka saisin tänäänkin lusmuilla kotona ihan hyvin kolmeen saakka neljän seinän sisällä, minä lähden nyt juoksemaan. Lähden, vaikka inhoan sitä, ja lähden, vaikka tekisikin mieli leipoa aamupalaksi Daim-pikkuleipiä. Lähden silti, koska vaikka nukkuminen voittaa urheilun tuoman energiafiiliksen, ei se voita terveyttä ja hyvinvointoa. Tai no.... No, ei voita, mutta ennen kaikkea se ei voita sitä fiilistä, mikä mulle urheilusta tulee: tunnetta, että on voittanut itsensä. Että pystyy todella johonkin, mihin ei olisi kuvitellut pystyvänsä, ja huomaa jopa tietyllälailla nauttivansa siitä.
Jos minä voin vaikuttaa siihen, miltä minusta tuntuu ja miltä ulkoisesti näytän, minähän teen sen. Nimittäin kun käy viikossa vähintään 3-4 kertaa urheilemassa, se sohvalla makaaminenkin tuntuu yllättävän paljon kivemmalta ja ansaimmatulta. Olenhan oikeasti tehnyt jotain, koska jotain tekemiseen ihmisvartalo on tarkoitettu. Enää se ei saa liikuntaa alkuperäisen tarkoituksensa saati fyysisen työntakia, mutta se voi saada liikuntaa urheilun takia. Ja se liikunta yksinkertaisesti on ainoa asia, joka takaa oman fyysisen jaksamisensakin, valitettavasti, vaikka miten kiva tuollainen lause olisikin tyrmätä himourheilijoiden huuhaahömpäksi. Ja hei, sitä paitsi: saattaahan tuossa vähän vaikka vahingossa ruskettua, kun kirmailee rantateitä pitkin Marjaniemeen ja takaisin pelkissä shortseissa ja topissa. ;---)
lähettänyt llaura @ 09:28
34 kommenttia
